Ei hakutuloksia.

Teksti Oona Mynttinen

Viimeiset sanat: Ketä kiinnostaa pandojen kohtalo? Ehkä suomalaiset havahtuisivat, jos heitä peloteltaisiin varpusten katoamisella

Suomi kulutti luonnonvarat neljässä kuukaudessa, jälleen. Suomi on seuraava Euroopan Unionin puheenjohtajamaa, ja sielläkin suunnalla pitäisi viedä ilmastopolitiikkaa eteenpäin.

Ilmastonmuutos on jokaisen somefeedillä ja uutisotsikoissa, mutta silti monelle suomalaiselle ilmastokriisi näyttäytyy kaukaisena merten takana häämöttävänä uhkana, joka ei meitä suomalaisia koske. Ei meidän järvissämme lillu muovilauttoja tai asuinalueillamme syty järkyttäviä paloja. Sellaiset asiathan tapahtuvat muualla maailmassa.

Me suomalaiset rakastamme identifioitua suomalaisiksi ja olemme todella hyviä brändäämään suomalaisuutta itsellemme. Meillä on sauna, joulupukki ja mämmi, joista olemme ylpeitä ja toisaalta hyvin huolestuneita, jos jollakulla on niistä pahaa sanottavaa.

On kuitenkin yksi asia, jonka myymisessä emme ole olleet kovin hyviä. Me emme osaa brändätä ilmasto-ongelmaa suomalaiseksi.

Ilmastonmuutoksen myötä tyttö saa syödä siemenet ihan yksin, kun veli ei tulekaan enää käymään.

Kun puhutaan paikallisesta ympäristöhuolesta, puhutaan nimbyismista eli toisin sanoen “not in my backyard” -ilmiöstä. Se tarkoittaa sitä, että  ihmiset eivät ole motivoituneita toimimaan, jos he eivät hyödy itse, ja ongelmat siirretään kauemmas omasta elinpiiristä.

Nykyään yhä useampi kohtaamamme ongelma on kuitenkin globaali. Esimerkiksi ilmastonmuutos valitettavasti on koko maailmaa koskeva, helposti abstraktiksi todettu ongelma. Meidän suomalaisten pitäisi nyt vetää eurooppalaista ilmastopolitiikkaa, mutta se ei onnistu, jos me emme ole ensin omaksuneet ongelmaa itsellemme.

Kysynkin, miksi annamme ilmastonmuutoksen kasvot Kiinassa asustaville pandoille, kun juuri julkaistun Suomen lajien Punaisella listalla on varpunen – perisuomalainen lintu, joka jouluaamuisin laskeutuu pienen pirtin portaille. Ilmastonmuutoksen myötä tyttö saa syödä siemenet ihan yksin, kun veli ei tulekaan enää käymään.

Listalta löytyy myös suomalaisissa metsissä tallustava mesikämmen. Eikö otso vetoaisi suomalaisten tunteisiin enemmän kuin mustavalkoinen serkkunsa? Onhan karhu kömpinyt suomalaisissa metsissä iät ja ajat ja ollut osa perinteisiä muinaisuskoja.

Miksi Euroviisuedustajamme Daruden Look away -esityksessä vihreisiin pukeutunut nainen tanssii kuutiolla, jossa näkyy sulavia jäätiköitä? En ole eläessäni nähnyt jäätiköitä Suomessa, mutta sinisistä järvistämme ja joistamme olen maalannut mieleeni rakkaan sielunmaiseman.

Entä kun suomalainen menee ruokakauppaan? Hyllyt ovat täyttyneet lihankorvikkeista, mutta missään ei oikein näe suomea. Sanat tofu ja tempeh eivät taivu suomalaisen suuhun. Nyhtökaura on suomalaisten kehittelemä, mutta pakettien kannessa komeilee tiikeri. Missä meillä Suomessa on tiikeri muualla kuin eläintarhassa?

Televisio on täynnä suomalaisuutta ylpeyttä korostavia pekoni- ja maitotuotemainoksia. Totta kai suomalainen muistaa myös kaupan hyllyiltä sanat kermajuusto ja pekoni, muttei ruokaa nimeltä ”pulled oats”.

Eikö olisi helpompi brändätä tuotteita suomalaisiksi, jos ne kerran sitä ovat? Meillä on pellot täynnä kauraa, josta valmistamme kaurapuuroa. Miksi nyhtökaura ei voisi olla yhtä perinteinen osa jokapäiväistä arkiruokaamme?

Mitä jos ensin huomaisimme, että meidänkin eläinkantamme ja kasvilajimme hupenevat?

On ihailtavaa nähdä, että olemme ottaneet ilmastokriisin vakavasti ja haluamme viedä ongelman laulukilpailuihin, kansainvälisille markkinoille, sekä huolestua muiden mantereiden eläinlajeista. Me haluamme selvästi nähdä ongelman globaalina, sillä sitähän se on. Ensin meidän pitäisi tuoda ongelma kuitenkin meidän suomalaisten takapihoille.

En tarkoita, että meidän pitäisi pitää vain oma takapihamme puhtaana. Mutta mitä jos ensin avaisimme edes omien ikkunoidemme verhot ja kurkistaisimme pihalle? Mitä jos ensin huomaisimme, että meidänkin eläinkantamme ja kasvilajimme hupenevat? Ehkä sitten voisimme mennä EU:hun vaatimaan, että haluamme jatkossakin säilyttää meidän ja muidenkin takapihoilla omat kansallismaisemamme.

Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija, joka ei halua joutua selittämään tulevaisuudessa lapsilleen, minkä näköisestä linnusta Loiri laulaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.