“Olen ollut pienestä asti uitettuna musiikissa. Se on minulle niin arkipäiväinen asia, että en voi kuvitella, että olisi elämää ilman musiikkia. Se on kuin hengittämistä: niin itsestään selvää, ettei sitä huomaa. Se on ollut niin kokonaisvaltaisesti aina läsnä elämässä.

Usein minusta tuntuu, että en edes hirveästi pidä musiikista. Minua ärsyttävät monet musiikkilajit ja musiikilliset ilmiöt tai se, kun jossain kuuluu musiikkia. Reagoin vahvasti musiikkiin myös negatiivisesti. Välillä tuntuu, ettei sitä kestä yhtään, mutta silti se on niin keskeinen asia elämässä.

Päätymiseni yliopistoon oli sattuman kauppaa. Minusta piti tulla muusikko, klassinen laulaja. Olen käynyt konsan ja ammattikorkeakoulun muusikkolinjat. Kun opiskelin Jamkissa, kävin kokeilemassa yliopiston pääsykokeita ja pääsin sisään. Yliopistossa havahduin siihen, että tännehän olisi pitänyt tulla aikaisemmin.

Musiikin tekijä pystyy tuottamaan vihjeitä, jotka ovat sosiaalisesti opittuja.

Graduvaiheessa tutkimus vei mennessään ja tuntui, että siinä pärjää yllättävän hyvin. Musiikki- ja tunnetutkimus oli täällä hyvässä vauhdissa ja valmistumiseni jälkeen ajattelin, että se on helppo väylä päästä mukaan tutkimusyhteisöön. Päädyin tutkimaan väitöskirjassani surullisena pidettyyn musiikkiin liittyviä kokemuksia. Se oli kuuma aihe, johon oli helppo tarttua.

Tunnekokemukset ovat aina kiinnostaneet minua. Muusikkoaikoina en oikein hyväksynyt sitä ajatusta, että musiikissa on olemassa tietty tunne, jonka muusikkona pystyy välittämään muille. Ajattelin, että jokainenhan tulkitsee kappaleita omalla tavallaan.

Musiikki on yksi ihmisten välinen kommunikaatioväline. Musiikin tekijä pystyy tuottamaan vihjeitä, jotka ovat sosiaalisesti opittuja. Tietyt asiat merkitsevät aina tiettyä tunnetilaa, ja vihjeiden perusteella vastaanottaja pystyy niitä tulkitsemaan. Tätä hyödynnetään paljon elokuvamusiikissa.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä herkemmäksi olen muuttunut.

Surullisessa musiikissa kiehtoo sen näennäinen paradoksi: miksi ihmiset haluavat kuunnella musiikkia, joka saa heidät tuntemaan itsensä surulliseksi tai miksi he haluavat rypeä surullisessa musiikissa ja sitä kautta omissa tunteissaan.

Tutkimuksissa on havaittu,  että tietyt persoonallisuuspiirteet kuten empaattisuus, näyttäisivät olevan yhteydessä siihen, että ihminen saa nautintoa surullisesta musiikista. Kaikki siitä eivät nauti, edes kaikki suomalaiset.

Ihmiset käyttävät musiikkia eri tavalla. Osalle surullinen musiikki toimii vertaistukena, jonka kautta käydään läpi oma tunnetila ja käsitellään asiaa. Toisille vaikutus on päinvastainen, eikä huonona päivänä pysty kuuntelemaan surullista musiikkia. Muistan, kun olin monta vuotta sitten katsomassa Paula Vesalan soolokeikkaa Popparissa. Se oli niin synkkä ja raskas, että minun piti lähteä kesken kaiken pois. Juuri sinä iltana en pystynyt kuuntelemaan sitä loppuun asti, vaikka keikka oli muuten hyvä.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä herkemmäksi olen muuttunut. En nuorena vollottanut keikoilla, mutta nykyään teen sitä.”

 

Henna-Riikka Peltola

Syntynyt vuonna 1983 Savonlinnassa.

Koulutukseltaan filosofian tohtori. Tutki vuonna 2016 valmistuneessa väitöskirjassaan surullisena pidettyyn musiikkiin liittyvistä tunnekokemuksista.

Opettaa musiikkitiedettä Jyväskylän yliopistossa.

Laulaja-lauluntekijänä suomenkielistä rokkia soittavassa Salamapartio-yhtyeessä sekä hipsterifolkia tekevässä Rosy Palmerin siskot -duossa.