Ei hakutuloksia.

Teksti  Jani Tanskanen

Hulluuden esiinmarssi

Kuva: Wellcome Images / Wikimedia Commons
Kuva: Wellcome Images / Wikimedia Commons

 Viime vuosina Suomen julkiseen ja akateemiseen keskusteluun on ilmestynyt käsite hulluus. Hulluudesta on julkaistu palkittuja kirjoja ja tutkimuksia, siitä on puhuttu radiossa ja televisiossa, Jyväskylän yliopistossa on järjestetty hulluusseminaarikin. Miksi hulluus on nyt pinnalla?

Kun Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Saara Jäntti muutama vuosi sitten viimeisteli englannin kielen väitöskirjaansa kodin merkityksistä naisten omaelämäkerrallisissa hulluuskertomuksissa, ei ollut itsestäänselvää käyttää suomenkielistä sanaa hulluus.

Vaikka englanninkielisellä sanalla madness oli jo pitkät akateemiset perinteet ja käyttöyhteydet, suomenkieliseen akateemiseen keskusteluun sana teki vasta tuloaan.

Vain harvat ja rohkeat olivat uskaltaneet puhua hulluudesta hulluutena: kansanedustaja, psykiatri ja runoilija Claes Andersson oli julkaissut vuonna 2003 hulluuspamfletin, ja vielä aiemmin vuonna 1999 Neil Hardwick oli nimennyt itsensä hulluksi.

Muutoin hulluudesta puhumista varottiin julkisessa yhteydessä.

 

Jäntin viimeistellessä väitöskirjaansa hulluus-termi alkoi orastaa muuallakin. Jäntti väitteli vuoden 2012 toukokuussa, ja edellisen vuoden loppupuolella ilmestyi Ylen radio-ohjelma Hulluuden historia, joka levisi televisioon.

Ylen ohjelmasarja kuvasi hulluuden hoidon ja mielisairaalalaitoksen kaunistelematta: hulluksi kutsuttuja on kohdeltu Suomessa, kuten muuallakin maailmassa, epäinhimillisesti. Potilaat saatettiin esimerkiksi pakottaa makuuasentoon sitomalla heidät verkkosänkyyn tai nukuttaa viikoiksi.

Maaliskuussa 2012 puolestaan ilmestyi mediahuomion saattelemana Juha Hurmeen romaani Hullu, joka perustuu tunnetun teatteripersoonan omakohtaisiin psykoosikokemuksiin. Yksi Hurmeen johtoajatuksista oli, että vastoin yleistä uskomusta mielen sairaus tuhoaa luovuuden.

Sitkeää ajatusta luovuuden ja hulluuden yhteydestä sopii siis koetella.

”Yhtäkkiä se hulluus olikin kaikkialla”, Jäntti totesi viime syksynä hulluutta käsitelleessä seminaarissa.

 

Hulluuspuheen taustalla on kulttuurinen ja historiallinen näkökulma ilmiöön. On kiinnostuttu siitä, millaisia käsitykset hulluudesta ovat olleet, ja siitä, miksi joitakuita kutsutaan hulluiksi.

”Hullu on leimaava sana, hulluus taas viittaa itse ilmiöön: historiallisesti ja kulttuurisesti vaihteleviin tapoihin kohdata, selittää ja hoitaa joskus hulluillakin tavoilla ihmisten poikkeavuutta ja siitä aiheutuvaa kärsimystä”, Jäntti tähdentää.

Hulluus ei siis ole välttämättä lääketieteen tunnistamaa ja tunnustamaa mielisairautta, vaan se voi olla laajemmin poikkeavuutta, johon on suhtauduttu eri aikoina ja eri paikoissa eri tavoin.

Esimerkiksi kwakiutl-intiaanien yhteisöön kuului vainoharhaisuuden vaade. Jos joku ei jatkuvasti epäillyt kaikkea, häntä pidettiin hulluna. Länsimaissa puolestaan kwakiutl-yhteisön normien mukaan käyttäytyvää henkilöä pidettäisiin paranoidina.

Puhe hulluudesta onkin aina samalla puhetta normaaliuden rajoista. Mikä on missäkin ja kulloinkin normaalia?

Se, mitä muu yhteiskunta ei kykene ymmärtämään, luokitellaan hulluudeksi. Kyseessä on arkinen koko kansan kategoria, joka saa tietyissä tapauksissa tukea myös lääketieteestä ja psykiatriasta. Tietynlainen hulluus voidaan nimetä sairaudeksi.

Lääketiedekään ei kuitenkaan ole muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke, tietävät hulluutta tutkivat historioitsijat. Kulloisessakin lääketieteessä on aikansa kaikuja: esimerkiksi naisten hysteria sopi diagnoosiksi 1800-luvulla, ei kuitenkaan enää.

Silti sanaa hysteria käytetään yhä arkipuheessa. Hulluuden piiriin kuuluvat lääketieteen ja arjen nimitykset elävät näin vuorovaikutuksessa ja risteävät keskenään.

Sana hulluus ei siis tutkijoilla ja muilla julkisilla keskustelijoilla osoittele hullua, vaan ennemmin yhteiskuntaa, joka hulluuden nimeää.

 

Siitä huolimatta, että hulluus ei tarkoita aivan samaa kuin mielisairaus, lisääntynyt hulluuspuhe on liittynyt ennen kaikkea juuri mielenterveysongelmiin.

Saara Jäntti näkeekin yhdeksi syyksi hulluuskeskustelun viriämiselle ajan yleisen lääketieteellistymisen ja psykologisoitumisen. Terveys ja sairaus ovat yleisiä puheenaiheita ylipäätään, niin myös mielenterveys ja mielen sairaus.

”Psykologisoiva ymmärrys ihmisistä leviää”, Jäntti toteaa.

Naistenlehdetkin ovat täynnä testejä, joissa voi testata omaa persoonallisuuttaan.

Diagnoosit ovat usein taustalla myös sairauskertomuksissa, joiden määrä on noussut samoin kuin omaelämäkerrallinen kerronta ylipäätään. Monet ovat halunneet kertoa oman tarinansa mielisairaudestaan.
Jäntti selittää sairauskertomusten kirjoittamista tarpeella ja hyväksyvämmällä ajalla.

”Ihmisillä on tarve jäsentää kokemuksiaan. Mielenterveysongelmat olivat pitkään sellaisia, että niistä oli vaikea puhua. Nyt se on hyväksytympää.”

Omakohtaisten muistelujen lisäksi hulluuspuheen taustalla on ilmeisesti kollektiivista muistelua. Jäntistä puhe hulluudesta on osittain jälkikäteen tapahtuva reaktio:

”Keskustelu liittyy mielisairaaloihin ja siihen, että ne ovat erillisinä laitoksina häipymässä historiaan ja sulautumassa yleislääketieteeseen.”

Mielisairaalainstituution murros on alkanut jo hyvän aikaa sitten, ja nyt mielisairaaloiden epäinhimillisyyttä kuumine ja kylmine suihkuineen, ammeisiin jättämisineen sun muine ”hoitomenetelmineen” on alettu muistella.

”On helpompi puhua siitä, mikä on jo takana”, Jäntti toteaa ymmärtävästi.

 

Tarvitaanko sitten enää mielisairaalalaitokseen kriittisesti suhtautuvaa keskustelua, joka käyttää reteästi ja vapauttavasti hulluuden käsitettä, jos mielisairaalat ovat jo katoamassa ja mielenterveyden ongelmista on helpompi puhua?

”Minä ajattelen tietysti, että tarvitaan”, Jäntti sanoo. ”Keskustelua tarvittaisiin varsinkin tavallisten ihmisten keskuudessa, ja pitää olla kriittistä otetta. Mihin omat käsitykset hulluudesta ja mielenterveyskuntoutujista pohjaavat? Miten media asiat esittää? Mitä pidetään normaalina?”

Kaikesta hulluuspuheen lisääntymisestä ja hyväksyvämmästä ilmapiiristä huolimatta mielenterveyskuntoutujien on Jäntin mukaan yhä vaikea tulla kuulluiksi. Hullu maailma.

 

Kuvan lähde: Wikimedia Commons

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *