Ei hakutuloksia.

Teksti  Viivi Salminen

Kiitollinen mies

Kuva: Perttu Puranen
Kuva: Perttu Puranen

Sonaatti-ravintoloiden iloinen Riaz Anjam on tuttu näky tiskin takana. Anjamin juuret ovat Pakistanissa, mutta Suomi on hänen kotinsa. Miehen elämän tärkein asia on perhe. Nykyisen vaimonsa hän tapasi ensimmäisen kerran vasta hääseremoniassa.

 

Sain ensimmäiset kenkäni, kun olin kolmannella luokalla. Kahdeksannella sain polkupyörän ja rannekellon. Perheeni oli köyhä, joten ne olivat uskomattoman hienoja juttuja. Haaveilin jo pikkupoikana muutosta ulkomaille, koska ajattelin elämän olevan parempaa muualla.

Unelmani toteutui vuonna 1989, kun muutin Suomeen. Olin niin onnellinen astuessani ulos lentokoneesta. Muistan sen tunteen ikuisesti. Olin silloin 22-vuotias ja muutin Äänekoskelle opiskelemaan atk-merkonomiksi. Suomen valitsin siksi, että veljeni asui jo täällä.

En muuttaessani tiennyt edes sitä, että Suomessa on oma kieli. Luulin, että täällä kommunikoidaan englanniksi. Aloin kuitenkin heti opiskella suomea.

Virallisesti minusta tuli Suomen kansalainen vasta 10 vuotta myöhemmin. Olen kuitenkin saanut asua ja oleskella täällä koko ajan, sillä olen opiskellut tai tehnyt töitä.

 

Asiakaspalveluhommiin päädyin oikeastaan sattumalta. Olin siihen aikaan koulutuksessa, josta minun piti valmistua linja-autonkuljettajaksi. Siellä oli eräs herra, joka ajatteli, että sopisin asiakaspalveluhommiin. Hänen avullaan sain työharjoittelupaikan Iisalmen Essolta. Olin siellä töissä melkein kymmenen vuotta.

Jossain vaiheessa Esson ravintola muuttui Amicaksi. Sitä kautta päädyin Sonaattiin töihin ja muutin Jyväskylään. Vuodesta 2005 olen työskennellyt yliopistolla, ensin Lozzissa ja sitten täällä Tiliassa.

Asiakaspalvelutyö on ehdottomasti minun juttuni. Olenkin todella kiitollinen Sonaatille, että saan tehdä täällä töitä. Atk-alan hommia en ole pahemmin tehnyt.

Asenteeni ansiosta minulla ei ole ollut suuria sopeutumisvaikeuksia. Olen ollut aina sitä mieltä, että maassa pitää elää maan tavalla tai sitten lähteä kokonaan maasta pois.

Pakistaniin verrattuna Suomi on maailman paras paikka elää, sillä täällä jokaisella on mahdollisuus ruokaan ja kotiin. Täällä voi opiskella ja elää niin kuin haluaa. Pitää vain itse päättää, miten sen mahdollisuuden käyttää. Olen äärimmäisen kiitollinen suomalaiselle yhteiskunnalle, että olen saanut asua täällä. Juureni ovat Pakistanissa, mutta Suomi on ehdottomasti kotimaani.

Koviin pakkasiin en ole tosin oikein tottunut, enkä siihen, että Suomessa ruokaa ei juuri mausteta.

 

Elämäni tärkein asia on perhe. Minulla on kolme lasta, joista kaksi on nykyisestä avioliitostani ja yksi edellisestä liitostani. Olen nykyään naimisissa pakistanilaisen naisen kanssa, sanon häntä kotimaan kullaksi.

Menimme naimisiin vuonna 1998. Emme olleet nähneet toisiamme ennen hääseremoniaa, vaan vanhempamme olivat sopineet liitosta. Aiempi avioliittoni suomalaisen naisen kanssa oli särkynyt ja olimme olleet esikoiseni kanssa pitkään kahdestaan, joten vanhempien valitsema puoliso tuntui hyvältä ratkaisulta.

Yritin koko hääseremonian ajan kurkkia hunnun raoista, miltä tuleva vaimoni näytti, mutta se ei onnistunut. Näin hänet ensi kertaa vasta seremonian jälkeen, enkä ikinä unohda sitä. Vaimoni kasvot olivat todella positiivinen yllätys.

Vaimoni pääsi muuttamaan Suomeen vasta puolitoista vuotta häidemme jälkeen, sillä sitä ennen piti hoitaa kaikenlaisia paperiasioita.

 

Isänä olen epätäydellinen, mutta silti hyvä isä. Joskus arjessa huomaan, että lapseni ovat kasvaneet toisenlaisessa kulttuurissa kuin minä. Pakistanissa vanhempia kunnioitetaan, eikä heidän kanssaan olla niin läheisiä kuin Suomessa. En esimerkiksi muista, että olisin koskaan halannut isääni. Suomessa lapsia halaillaan ja pussataan koko ajan.

Pakistanissa lapset eivät koskaan sano vanhemmilleen, että he ovat väärässä. Suomessa lapset tekevät näin aika useinkin.

Haaveilen omasta ravintolasta, jossa tarjoiltaisiin tulista aasialaista ruokaa. En tiedä toteutuuko se, mutta tärkeintä on, että saan tehdä töitä ja tuoda perheelle leivän pöytään.

Pakistaniin en luultavasti enää muuta, sillä unelma paremmasta elämästä on toteutunut.

 

Lue lisää:

2 ja 60, kiitos! (6.3.2014)

  1. ZuLie

    Olipas kiva lukea tarina mikä on tuttujen kasvojen takana.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  2. Hannu

    Tosi kiinnostava juttu osaavasta ja ystävällisestä Riazista. Valtalehti saisi myös tehdä samanlaisia myönteisiä juttuja ulkomailta tulleista.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  3. Milla

    Olipas kiva juttu! Parasta asiakaspalvelua mitä olen saanut (välillä lastenkin kanssa) ravintolassa käydessä. 🙂

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  4. Sergei

    Tämä mies Lozzin ja Tilian kasvot! Aina niin iloinen ja ystävällinen 🙂

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.