Ei hakutuloksia.

Teksti  Anna Näveri

Keski-Suomen Kalevalaa etsimässä

Anna pyytää runoja Pieksämäelle matkaavilta Juha Alstelalta ja Arvo Tuomelta. Kuvat: Perttu Puranen

Eipä napannut Keski-Suomen kansanperinne Elias Lönnrotia hänen lukuisilla runonkeruumatkoillaan. Suuret runonlaulajat olivat aina jossain muualla. Miksi Jyväskylän seutu jäi paitsioon?

Syntyi idea. Päätimme Jylkkärin kuvaajan Pertun kanssa tehdä näille seuduille ikioman runonkeruumatkan. Kysyisimme kaikenikäisiltä, olisiko heillä jakaa kanssamme runoa tai sananlaskua. Pääsisimmekö suullisen perimätiedon ja elämänviisauksien lähteille keskellä arkea?

Tarina alkakoon tästä: Pertulla on kamera, minulla on nauhuri ja lehtiö, aikaa kaksi päivää ja takana Opinkiven sampomaisen raskaat ovet.

 

Maanantai, 20. lokakuuta kello 9:30

Niinpä siis lähdemme kävellen halki remonttihupuin peitetyn kampuksen. Ensimmäinen konkreettinen etappi matkallemme on neljän peninkulman päähän Hankasalmen asemalle lähtevä juna, sillä raiteet on nopein väylä keskisuomalaiseen korpimaisemaan ja junissa ravintolavaunuineen on tunnelmaa. Tuurilla konnari olisi juttutuulella.

Lönnrot taittoi viikoista muutamiin kuukausiin kestäneet matkansa Karjalassa, Vienassa, Inkerissä ja jopa Virossa pääsääntöisesti kävellen. Kirjoittaessaan huomioita kansan tavoista ja luonnosta lääkärimies tuli taittaneeksi viidessätoista vuodessa matkan, joka pituudeltaan ulottuisi Helsingistä etelänavalle. Meillä kun on aikaa vain kaksi päivää, riimien kartuttaminen reppuun käy kätevämmin julkisilla kuin apostolinkyydillä.

Ennen junan lähtöä ehdimme tutkia lähikenttää. Poikkeamme K-market Kymppiin haistelemaan, irtoaako kassajonosta lyriikkaa tai lymyääkö jossain paistopisteen lähettyvillä huojentavaa vertaistukiaforismia eksistentiaaliseen tuskaan.

Kympissä työskentelevä Merja on helppo kohde, hän ei voi paeta.

“Ei oikein runosuoni syki, huonosti nukuttu yö”, Merja sanoo täyttäessään hyllyä kassan vieressä. Lisää lähtevänsä tauolle sykkimään. Vai niin.

Emme saa kaupasta runoja. Asiakkaat ja henkilökunta kieltäytyvät kohteliaasti perusteenaan sykkimätön runosuoni. Kuka muuten alun alkaen liitti runot suoniin? Miksi suoni?

Jonk jonk! Päijänne Antikvariaatista löytyi matkan ensimmäinen runoniekka, Juha Lainejoki.

 

Jatkamme Päijänne Antikvariaattiin, jospa kirjojen keskeltä irtoaisi runoja paremmin kuin kaupasta. Näemme raitapaitaisen naisen työskentelevän hyllyjen välissä.

”Jylkkäristä päivää, haluaisitko kertoa runon tai sananlaskun…”

Raitapaita kieltäytyy ja livahtaa nauraen syvemmälle hyllyjen uumeniin.

”Ei ole nyt Larpanderos, meidän runomies paikalla.”

Tilanne tuo mieleen edesottamuksen Lönnrotin postuumisti vuonna 1902 julkaistusta matkapäiväkirjasta Vaeltaja. Siinä ensimmäistä runonkeruumatkaansa taittavaa 26-vuotiasta Lönnrotia kehotetaan poikkeamaan Konnunniemen kylään Ollukka Parviainen -nimisen miehen luo. Vuosi on 1828.

“Muutamat nuoremmista saattoivat minut Ollukan kotiin. Hän sattui tullessamme itse olemaan pihalla; tervehdin häntä, tietämättä että hän juuri oli etsimäni mies, ja menin tupaan. Minua saattaneet miehet jäivät jälkeeni pihalle, kuten luulin, kertomaan asiaani. Hetken kuluttua hekin tulivat tupaan ja minä kysyin, olivatko he nähneet Ollukkaa.  ’Hänhän se oli, jota tervehditte pihalla’, he sanoivat, ’mutta mainittuamme, että olitte tullut kirjoittamaan hänen runojaan, hän juoksi pois, emmekä sen koommin ole häntä nähneet’.”

Vaikka meitäkin paettiin antikvariaatissa, tyhjin käsin emme jääneet. Omistaja Juha Lainejoki suostuu laskemaan pohjanmaalaiseksi kansanperinteeksi luokittelemansa lorun.

Saan saatteeksi luvan suomentaa ja tulkita kuulemaani lorua parhaaksi katsomallani tavalla.

 

Jonk jonk
Kiina kiina
Nakesara hopemara hoi,
Asemara jee,
Asemara pitsopara poppumatsu tsee.

 

”Ajattelin, että kun on näin erikoinen aamu niin lähdetään erikoisella liikkeelle. En mä oikein sen historiallista perintöä tiedä, se on semmoinen legenda. Saman lorun osaa ainakin kolme sukupolvea ulkoa. En tiedä osaako neljä sukupolvea, kun en koskaan päässyt haastattelemaan paappaa tältä osin. Nyt sä saat pohtia tämän kansantieteellistä merkitystä.”

Myöhemmin googlaamalla ”Asemara jee” löytyy PartioWikin siansaksahuudot, joiden joukossa on Lainejoen lorua muistuttava huuto nimeltä Jonkkina.

 

Tuo näyttää kolmen pienen porsaan talolta. Olisiko siellä runoja?

 

Juna Hankasalmelle kello 10:41

Ensimmäinen loru nauhurissamme painelemme asemalle ja nousemme junaan. Vähäpuheinen konnari tuottaa pettymyksen, mutta Pieksämäelle matkaavat ystävykset Arvo Tuomi ja Juha Alstela ovat juttutuulella.

”Minun vaimo on lausujamestari, hän olisi tässä parempi”, Jyväskylässä yliopistopastorina ja tuntiopettajana työskennellyt Tuomi aloittaa. Tunnustautuu perään aforismien ystäväksi.

Tuomi ei päädy aforismiin vaan valitsee teemakseen vallan, sillä on valmistelemassa vallankäytöstä parhaillaan esitelmää verkkoseminaariin:

”En nyt muista, kuka kirjailija sanoi näin lyhyesti, että valta yleensä turmelee ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti.”

Alstela komppaa vieressä:

“Se on ihan hyvä, näin se valta tekee.”

 

Juttua olisi vielä riittänyt, mutta meidän on määrä jäädä Hankasalmen Aseman kylään. Juna jättää meidät ensinäkemältä ja -kuulemalta hiljaiseen kylään. Ravintola näyttää hylätyltä, pubi suljetulta, pankkiautomaatti poisviedyltä, pankki muuttaneelta, kirpparit ovat alkuviikosta kiinni. Suloisen tiilitalon ovi pysyy suljettuna, kun painelemme pokkana soittamaan kelloa. Ikkunaverhon takana mies vaihtaa huonetta.

Kun Lönnrot vaelsi Vienan Karjalan kylissä, hänelle lauloivat runoja sekä vanhat että nuoret. Päätämme etsiä nuoria runonlausujia, joten poikkeamme koululle.

Kun saavumme, oppilaat ovat lounaalla. Opettajanhuoneessa istuu Olga Valeeva, kotoisin Uralilta, Ufan kaupungista Baškortostanista. Valeeva lupaa lähettää meille sähköpostilla venäläisiä ja suomalaisia sananlaskuja.

Opettajanhuoneen hiljaisuudessa oli aikaa ottaa selfie.

 

Hetken odotettuamme opettaja Jukka Eskelisen vie meidät tunnille, jossa saamme kuulla kuudesluokkalaisilta pojilta:

”Ei niitä läppiä voi sillä lailla heittää, ne tulee tilanteessa.”

Eihän se kukko käskemällä taida laulaa. Nopeasti koittaa aika napata juna takaisin Jyväskylään, sillä myöhempää lähtöä saisi odotella tunteja.

 

Pettymys pullapuodissa, kello 13:30

Olemme lounasaikaan Matkakeskuksella. Päätämme etsiä runoja sieltä, missä kansa on. Emme kuitenkaan päädy hiljattain avattuun pikaruokapaikkaan vaan kokeilemme onneamme verovirastossa.

Mikä pettymys! Perintöverokuvioita selvittämään tulleiden asiakkaiden runosuoni ei kuulemma syki. Sama virsi jälleen.

Kahvihammasta kolottaa ja ajatus hakeutuu Mummin Pullapuotiin, siellä voisi olla potentiaalia runojen suhteen. Kaiken lisäksi kahvi kuuluu runomatkailuun, olihan se Lönnrotinkin heikkous. Sumppia useammin vaatimattomalle ja nälkäiselle matkaajalle kelpasi keitetty kala, ruiskorput, kirnupiimä, puurot ja vellit. Me päädymme pullaan.

Pullapuodissa potentiaalisen näköisiä asiakkaita tosiaan on runsaasti, mutta kaikilla on kiire. Leidiporukka selaa kalentereitaan, herraseurue selaa papereita ja palaveroi. Me odottelemme sopivaa hetkeä. Tilaisuuden sijaan tulee monelle kiire bussiin, viemään autoa vaimolle, hoitamaan oksentavaa kissaa ja niin edelleen. Kiireiset ihmiset, sellaisiahan me ollaan kaikki, jos ei satuta keräämään runoja.

Viimein onnistaa. Muuramelainen Matti Kauppinen antaa siivun ajastaan ja ajatuksistaan:

”Sanonta oma suu on lähempänä kuin kontin suu on hyvin pätevä tänä päivänä. Se kuvaa ihmisluontoa minusta erittäin hyvin, itsekkyyttä”, Kauppinen sanoo ja jatkaa:

”Jos sä olet hukkumassa ja sulla on joku siinä, sä teet jopa niin, että painat sen toisen pään veden alle. Näin se ihminen käyttäytyy. Mietipä todella vaikka liike-elämää ja meidän päättäjiä. Hitsi viekööt.”

Hankasalmelaisen Aseman koulun kuudesluokkalaisten kuvataiteen tunnilla oli levoton meno.

 

Perttu palaa toimitukselle, minä istahdan Vakkariin pohtimaan päivän saldoa. Hävettää se verovirastoon paukkaaminen. Huomenna olisi runoilta, mutta vessassa se on joka päivä.

Häpeä vaihtuu hilpeyteen lukiessani vessarunoa #63, jossa on kansainvälistä keskisuomalaisuutta:

Today I’ve eaten
Mämmi
Today I’ve eaten
Musta makkara
Today I’ve eaten
Lakritz

(Pätkä Vaajakoski Think Tankin runosta)

 

Lakritsiassosiaatio valtaa mielen. Samaa herkkua Lönnrot säilytti nuuskarasiassa, vaikka muutoin ei ollut makean perään. Illalla ilahdun vielä toistamiseen, sillä Olga Valeeva on lähettänyt lupaamiaan suomalaisia ja venäläisiä sananlaskuja sähköpostilla. Yksi niistä kuuluu:

 

Тише едешь —
дальше будешь.

Hiljaa ajaen kauas päästään.

 

Ehkä mekin voisimme edetä runonkeruumatkamme seuraavana päivänä hitaammin ja harkitummin.

 

Korpilahden reissu, tiistai 21. lokakuuta kello 9:00

Tiistaiaamu koittaa kylmänä. Autojen katoille on kasvanut huurretimantteja. Lumi peittää lehtiä, lehdet kukkapenkkejä.

Otamme bussin Korpilahdelle. Ei tunnu hyvältä piinata matkustajia, joten puhumme puhumisesta.

”Mulla on ystävä, jolla on tapana puhua ääneen koko ajatusprosessi. Se on aika siistiä kuunneltavaa”, Perttu sanoo.

Kahvila Paatinperässä runonkeruu sai Simo Ahosen, Martti Levaniemen ja Arto Pitkäsen mietteliääksi.

 

Korpilahdella Osuuspankin lämpömittari näyttää nollaa. Meidät neuvotaan EkoCenter Paattiin, jonka perällä sijaitsevaan kahvila Paatinperään porukan sanotaan kerääntyvän juttelemaan. Saavumme Paatinperään yhdeltätoista, auttamattomasti myöhässä. Suurin osa on ehtinyt lähteä. Pöydässä istuu mieskolmikko, joista Martti Levaniemi ehdottaa meille reissua jututtamaan vanhuksia Korpihovin päiväkeskukseen.

”Voin heittää teidät jos haluatte.”

Kuulostaa lupaavalta. Niinhän ne hedelmälliset tutkimusmatkat taitetaan, avuliaiden ihmisten viitoittamana. Eilen kävimme koulussa, tänään olisi varttuneiden vuoro avata sanainen arkkunsa. Ja me istumme Levaniemen autoon.

Viiden minuutin päästä pällistelemme Korpihovissa. On lounasaika, pannukakkuakin. Siirrymme odottamaan ruokailun päättymistä oleskeluhuoneeseen. Paikalla on kuulemma eräs Helga, jolla on tapana laulaa vanhoja lauluja.

Pian 91-vuotias Helga Levaniemi istuutuu ja kysyy aikeemme.

”En minä tiedä, onko minulla mitään runoja tai lauluja, piirileikkien rallatuksia vaan on jäänyt pääkoppaan.”

Saman pöydän ääreen lipuu väkeä odottamaan pian alkavaa yhteistä ohjelmaa. Muutama seuraa sivusta silmä kovana.

Helga aloittaa varovaisesti:

Ralli se on minun rattoni
Laulu on paras työni juu
Nätin pojan käsivarsi
On minun kaulavyöni juu.

Helgan laulaessa Tapio Rautavaaran hittiä, viereisellä tuolilla istuva Toini Hakala kommentoi:

”Vai sellasta sinä oot kokenut?”

91-vuotias Helga Levaniemi luikautti laulun.

Mutta Helga jatkaa:

 

Surut minä heitän pitkin teitä
Ja ilot minä otan myötä juu
Missä mä näen nätin pojan
Siellä mä olen yötä juu.

 

Pääsemme kuulemaan vielä Helgan oman sanoituksen Matalan torpan balladi -kansanlaulun melodiaan laulettuna:

 

Moksissa olen minä syntynyt
Tuolla vanhalla savusaunassa
Puttosen Iitan käsivarsilla
Ensimmäisen parkuni parkaisin.

 

Hymy nousee suupieliin. Saimme juuri sen mitä lähdimme hakemaan. Lönnrotin tunnelmat tarttuvat:

”On omituista nähdä, kuinka tenhoavasti vanhat laulut vielä usein vaikuttavat suomalaisten mieliin. Useissa paikoin olen huomannut, miten ne, jotka niitä ovat laulaneet tai jotka ovat kuulleet muiden niitä laulavan, omituisella tavalla ovat niistä heltyneet. Yhden ainoan runopätkän kuultuaan he usein muuttuvat minulle tuttavallisemmiksi kuin kuultuaan pitkiä kertomuksia asioista, joiden olen luullut enemmän huvittavan heitä.”

Kun kirjaan ylös Helgan hennolla äänellä laulamia väkeviä sanoja, hellyn omituisella tavalla minäkin. Myöhästymme paluumatkan bussista. Perttu pysähtyy vielä kuvaamaan matkan varrella kansallisromanttista maisemaa. Kamera tallentaa kylmiä, rauhallisia sävyjä: lokakuisen pellon, ladon ja palan järveä.

Tähän on hyvä päättää kahden päivän runomatka.

Perisuomalaista maalaismaisemaa Korpilahdella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.