Ei hakutuloksia.

Ihmeitä tekevä rakkaus

Kalevalaa syytetään usein siitä, että siinä on hyvin vähän rakkautta. Perinteisen romanttisen rakkauden näkökulmasta väite lienee totta, mutta mytologisen näkökulmasta se on perätön. Esimerkiksi Ainoa ja Väinämöistä yhdistää toisiinsa side, jonka seurauksena molemmat muuttuvat ja oppivat tulemaan toisiaan vastaan.

Ainon ja Väinämöisen omintakeinen suhde alkaa, kun laulukilvan hävinnyt Joukahainen lupaa vanhalle tietäjälle oman sisarensa. Väinö suostuu vaihtokauppaan, mutta Aino hukuttautuu.
Mytologian hengen mukaisesti Ainon kuolema on kuitenkin uuden alku. Samalla kun hänen inhimillinen elämänsä päättyy, hän saa uuden olomuodon vedenneitona Vellamona.
Kalassa ollessaan Väinämöinen saa Vellamon onkeensa. Hän katselee aikansa outoa saalista, muttei tunnista siinä vedenneidoksi muuttunutta puolisoaan vaan tarttuu puukkoonsa paloitellakseen otuksen.
Silloin Vellamo paljastaa todellisen olomuotonsa, ilkkuu Väinämöisen sokeutta ja kuin kostoksi katoaa takaisin veteen. Nyt vanha tietäjä joutuu vuorostaan muutosprosessiin: hän ajautuu merelle ja päätyy pelottavaan Pohjolaan, mistä vapautuakseen – ja voittaakseen itselleen Pohjan neidon – hänen on tehtävä todellisia tietäjän tekoja.

Tässä kohtaa Kalevalassa seurataan Lemminkäisen, Kullervon ja Ilmarisen seikkailuja, mutta kun kerronta jälleen palaa Väinämöiseen, hän on muuttunut mies. Kohdatessaan nyt vanhan karmansa – nostaessaan vedestä kalan, suuren suomuhauen – hän malttaa ihmetellä otusta ja pohtia, mikä se pohjimmiltaan lienee. Vastaus on sekä perinteinen että omaperäinen: kala syödään mutta tähteeksi jääneistä luista Väinö rakentaa kanteleen.

Kanteleensoittokohtausta voidaan pitää paitsi Väinön ja Ainon lopullisena kohtaamisena, myös kuvana aidosta, molempia osapuolia muuttavasta rakkaudesta. Kun kumppanit suostuvat näkemään toisensa ilman omien ennakkoluulojensa kehikkoja, näkemään vaikka kalassa kanteleen, tie ihmeille on auki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *