Yliopisto on nurkkakuntainen paikka. Vaikka se pitää itseään uuden tiedon ja ajatusten hautomona, kampuksen sisällä erilaiset ajatusmaailmat kohtaavat ihmeellisen harvoin.
Teimme tähän lehteen jutun, jossa humanistit ja luonnontieteilijät vaihtoivat hetkeksi paikkaa. Stereotypiat eivät varsinaisesti saaneet kyytiä, mutta ainakin eroavaisuuksista keskusteltiin muuten kuin fuksiaisissa kailotetuin iskulausein.
Jyväskylän kampus symboloi riemastuttavasti yliopiston sisäisiä jakolinjoja. Kahden puolen järveä kohoavat humanistikukkula ja luonnontieteilijöiden rinne, ja niiden välissä kyyhöttää menetelmällisesti molempiin suuntiin taipuva yhteiskuntatieteiden Mattilanniemi.
Karkea pelkistys jättää toki huomiotta monta tiedekuntaa.
Vuorovaikutus ääripäiden välillä pelkistyy harmillisen usein ainejärjestöyhteistyöksi tituleeratuiksi pariutumistapahtumiksi. Suomalaisen työelämän sukupuolittumisasteella nekin ovat tietysti erinomaisen tervetulleita.
Yliopiston mikrokosmoksissa unohtuu kovin nopeasti, että vielä lukiossa nämä samat opiskelijat torkahtelivat vierekkäisiin pulpetteihin. Alojen sisäinen me-henki on varmasti hyvästä, mutta leikkimielisten stereotypioiden alla versoo oikeita asenneongelmia. Pahimmillaan ne rajoittavat uskallusta tutustua uuteen.
Opintojen alussa satuin tietotekniikkaa humanisteille -kurssille, joka ilmeisesti oli yliopiston vastaus ihmistieteilijöiden puutteellisiin it-taitoihin. Kurssi hyvä, päättötyö käsittämätön: opitun testaamisen sijaan meidän täytyi kirjoittaa essee, jossa pohdimme itseämme tietotekniikan käyttäjinä!
Tämä on ohjattua alisuorittamista. Miten voi olla, että lukiotasolla matematiikan perusosaaminen on itsestäänselvyys, mutta yliopistossa samat ihmiset selvittävät it-kurssin pyörittelemällä fiiliksiään muutaman liuskan verran? Ylipäänsä humanisteille liian helposti hyväksytty numeroita – en ees yritä -asenne joutaisi kellarin perukoille muiden mielenkiinnottomien muinaisjäänteiden joukkoon.
Yhtään hienompaa ei ole se, että osa luonnontieteilijöistä viittaa lähtökohtaisesti kintaalla muiden kuin matematiikkaan perustuvien oppiaineiden merkitykselle. Ylimielisyyteen verhottu tietämättömyys ei ole älyllistä laiskuutta ylevämpää.
Naapurilaitoksen ajatusmaailmaan on tärkeä tutustua, sillä jokainen oppiaine aivopesee opiskelijoitaan omalla tavallaan ja usein huomaamatta.
Uskotko absoluuttiseen totuuteen vai käsitätkö merkitykset sosiaalisiksi rakennelmiksi? Pidätkö ihmistä rationaalisena yksilönä vai yhteiskunnallisten diskurssien ristipaineessa heittelehtivänä haavanlehtenä?
Vastauksissa heijastuu huikean tärkeitä eroja, joiden ylittämiseen Mattilanniemen silta ei välttämättä ole tarpeeksi pitkä.