Ei hakutuloksia.

Yliopisto on yhä humanistitytön juttu

Maarit ValoPuheviestinnän professori Maarit Valon äidillä ei ollut mahdollisuutta kouluttautua, mutta hän opetti tyttärelleen, kuinka tärkeää tieto on ja itsensä kehittäminen. Professoriliiton uusi puheenjohtaja haluaa vahvistaa yliopistomaailmaa, ja onpa Valo löytänyt yliopistolta rakkautensakin.

”Olen aina ollut tällainen humanistityttö. Ajattelin varmaan aina, että lähden opiskelemaan humanistisia aineita. Mutta sitten tuli sellainen ajatus, että pitäisikö kokeilla jotain muuta, ja tuntui tärkeältä päästä Helsinkiin. Pääsin sitten suoraan papereilla Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan elintarvikekemiaa ja -teknologiaa. En halunnut olla predestinoitu humanisti.
Joulun tullessa huomasin lehdestä, että Jyväskylän yliopisto hakee syksyhaussa suomen kielen opiskelijoita. Ajattelin, että annan periksi ja menen opiskelemaan suomen kieltä.
Valmistuin neljässä ja puolessa vuodessa maisteriksi. Jyväskylän yliopiston rehtori Aino Sallinen oli ensimmäinen Suomessa, joka väitteli puheviestinnästä tohtoriksi. Minä olin toinen ja tein ensimmäisen puheviestinnän lisensiaatin tutkinnon. Heti valmistumisen jälkeen pääsin assistentiksi puheviestintään, ja sen jälkeen olen ollut kaikissa puheviestinnän viroissa.

Yliopistoista keskustellaan paljon, mikä on minusta tavattoman hyvä asia. Yliopisto ei ole enää mikään norsunluutorni, joksi sitä on väitetty. Suomi on onnistunut siinä hienosti, että yliopistot eivät ole enää minkään mäen päällä, josta niitä kaukaa ihailtaisiin.
Äitini ei koskaan päässyt opiskelemaan, hän oli sitä ikäpolvea ja sellaiselta seudulta. Ja minä muistan aina, kun hän sanoi, mikä etuoikeus on opiskella ja olla tekemisissä tiedon kanssa. Minä en kaipaa sitä, että minulle sanottaisiin juhlallisesti ’päivää, professori’. Pidän äärettömän paljon erään kollegani asenteesta kutsua opiskelijoita nuoremmiksi kollegoiksi.
Minulle on aina ollut tärkeää se, että voin kokea kuuluvani yliopistoon laajemminkin kuin vain laitokseeni. Olen tavattoman identifioitunut Jyväskylän yliopistoon. Olin kolme vuotta viestintätieteiden laitoksen johtajana ja kuusi vuotta humanistisen tiedekunnan dekaanina. Minulla on valoisa luonne ja tykkään työstä. Jos terveyttä piisaa, niin en minä edes tiedä eläkeikääni. Yliopisto on minun juttuni.

Yliopistokoulutuksesta hyötyy Suomen kansa. Kyllähän opinnot maksavat. Professoriliitolla ei ole kantaa lukukausimaksuihin, mutta minusta opintososiaalisten etujen pitäisi olla niin hyvät, että opiskelijan ei tarvitsisi käydä töissä. Ennen opiskeltiin kokopäiväisesti, ja nyt minua surettaa, miten opiskelijat ovat stressaantuneita opiskelun ja työn yhteensovittamisesta.

Toivon suuresti, että Suomi pitää huolen siitä, että meillä on jatkossakin kunnon yliopistot Rovaniemellä, Oulussa ja Itä-Suomessa. Se on minulle ihan itseisarvo ja yksi parhaimmista asioista Suomessa. Toivon, että ei tehdä vääriä päätöksiä tieteenalojen lakkauttamisissa ja yliopistojen fuusioissa. Uskallettaisiin pitää nämä yliopistot, jotka meillä on. Minä olen sivistysyliopiston kannattaja, vaikka se olisi kuinka vanhanaikasta tahansa, kuten monet haluavat sanoa.
Kyllä se on ihan odotettua, että yhteiskunta vaatii yliopistoilta kaikenlaista. Mutta mitä, siitä pitää voida keskustella. Kun ollaan mukana tuotekehittelyssä, innovaatioissa ja nanosuksissa, niin pitää muistaa, että perustutkimus on kaiken sen pohja ja edellytys. Pitää olla tilaa tehdä perustutkimusta ilman hyötynäkökulmaa. Tieto itsessään on tärkeää – ihmisestä, yhteiskunnasta ja luonnosta.

Menimme Pertti Hurmeen kanssa naimisiin 22 vuotta sitten. Herranen aika sentään, eihän sitä työpaikalla pariskuntana olla. Töissä hän on itsestään selvästi yhteisöviestijä ja viestintätieteiden laitoksen johtaja. Kun näen häntä laitoksella, niin ei minulle tule mieleenkään, että hänen kanssaan sitä aamuteetä kotona juotiin.”

Kyösti Hagert

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *