Ei hakutuloksia.

Teksti  Juha Stenholm, kuvat Jaakko Seppälä

Provinssirock 2014

Vuodesta 1979 lähtien on Seinäjoella järjestetty Provinssirockia. Historia on käsittänyt paljon huippuvuosia, ja paljon myös aallonpohjia. Vuoden 2014 Provinssirock saattoi kuitenkin olla historian tärkein. Kahtena edellisenä vuotena jättitappiot tehnyt festivaali oli viime kesänä joutunut ottamaan aikalisän, ja miettimään vakavasti millä keinoin tapahtuma saataisiin pelastettua. Vain kuusi vuotta sitten, vuonna 2008 Provinssi oli juhlinut 30 –vuotista taivaltaan Foo Fightersin ja ennätysyleisönsä kera. Miten sitten Suomen toiseksi legendaarisin rockfestivaali saatiin lähes tuhottua näin lyhyessä ajassa? Ehkä vatsat olivat täynnä. Ehkä tekijät laiskistuivat ja päästivät itsensä helpolla. Ehkä bändien valinnoissa tehtiin vääriä valintoja. Ehkä yritettiin olla jotain mitä ei oltu.

Oli miten oli, Provinssirock oli herännyt viimeisellä mahdollisella hetkellä, ja tämän vuoden festivaali järjestettiin monien uudistusten kera. Toiset näistä uudistuksista olivat toimivia, toiset vähemmän toimivia, mutta Provinssirock onnistui pelastamaan itsensä ainakin toistaiseksi.

          Provinssirockin näkyvimpiä uudistuksia oli kaksi viikkoa myöhäisempi ajankohta, sekä festivaalin typistäminen kaksipäiväiseksi. Ennen varsinaista Provinssia festivaalialueella järjestettiin torstaina Robinin ja Isac Elliotin konsertti, joka houkutteli paikalle yli 3 000 vierasta. Vaikka tällaiset artistit aiheuttavat lähinnä huvittuneisuutta tavallisen rockfestarikävijän mielessä, oli nuoremmalle yleisölle suunnattu erikoiskeikka erittäin nerokas veto, jonka taloudellinen tulos saattoi olla hyvinkin merkittävä Provinssin tulevaisuutta ajatellen.

          Varsinainen festivaali kuitenkin pamautettiin käyntiin perjantaina melko viileässä, mutta onneksi sateettomassa kesäsäässä. Keskitin oman tarkasteluni jälleen kerran pääosin ulkomaisiin artisteihin, mutta heti alueelle päästyäni, oli pakko käydä tarkistamassa Eläkeläisten Humpfonia. Joka kerta kun luulee saavansa tarpeekseen Eläkeläisten yhden kompin humpasta, onnistuu orkesteri aina kiskaisemaan tanssimaton kuuntelijoiden jalkojen alla. Tällä kerralla Eläkeläiset oli onnistunut yhdistämään viinanhuuruisen humpan klassiseen musiikkiin Kuopion kaupunginorkesterin avulla. Kaupunginorkesteri nimittäin toi normaaliin humppakeikkaan huikeasti lisäarvoa, ja Humpfonia olikin – yllättävää kyllä – erinomainen aloitusesiintyjä suurella päälavalla.

North Mississippi Allstars

           Päivän kovimmat odotukset omalta osaltani kohdistuivat pienemmälle Saarilavalle sijoitettua North Mississippi Allstarsia kohtaan. Alkukeikasta lavan edusta näytti – jälleen kerran – valitettavan tyhjältä. Onneksi Eläkeläisten lopetettua päälavan suunnalta paikalle valui sen verran väkeä, ettei Mississippin pojat sentään täysin tyhjille katsomoille joutunut esiintymään. Toki olisi väkeä saanut olla enemmänkin todistamassa tuota erittäin juurevaa showta, jonka Dickinsonin veljekset Luther ja Cody höystettynä Chris Chew’lla tarjosivat. Etenkin pääasiallisesti rumpuja soittanut Cody esiintyi todella innokkaasti varsinkin niinä hetkinä kun hän rumpusettinsä takaa pääsi irtautumaan, ja välillä koko kolmikko jalkautui myös yleisön sekaan soittelemaan.

          Musiikillisesti North Mississippi Allstars toi ensimmäisenä mieleen The White Stripesin tai The Black Keysin, mutta erottui lopulta kuitenkin aivan omanlaisenaan. Bändi yhdisteli taitavasti syvän etelän bluesia ja rockia, vanhaa ja uutta, ja jätti varmasti lähtemättömän jäljen niihin, jotka olivat paikalle sattuneet eksymään.

           Eläkeläisten jälkeen päälavalla esiintyi koko kansan rakastama Cheek, jota katsomaan olikin pakkautunut suurin osa perjantain kymmentuhatpäisestä yleisöstä. Itselleni on edelleen vaikeaa ymmärtää miksi. Onko musiikillinen evoluutio todellakin saavuttanut sen pisteen, että jokaisen suomalaisen rockfestarinsa on kiinnitettävä myynninedistystarkoituksessa esiintyjäkatraaseen tällainen keskinkertaisen muovista poppia esittävä tosi-tv tähti. No, miljoona kärpästä ei kai voi olla väärässä ja sitä rataa.

          Musiikin suhteen toivoa allekirjoittaneeseen loi Cheekin sijaan Jake Bugg. Hän oli valitettavasti väärässä paikassa päälavalla Cheekin ja The Prodigyn välissä, eikä pystynyt millään täyttämään valtavaa tilaa yksikseen. Kuitenkin, jos tämä asia jätetään huomiotta, oli helposti nähtävissä kuinka huikea artisti nimenomaan musiikillisesti Jake Bugg onkaan. Lavalla oli hänen lisäkseen yksinkertainen rytmiryhmä eli rummut ja basso, jotka hoitivat oman hommansa antaen Buggin hoitaa loput. Jake Bugg vetikin keikan musiikki edellä. Ei tähden elkeitä, ei hienoja muotivaatteita, ei yleisöä kosiskelevia välispiikkejä. Vain mies ja musiikki, josta oli helppo vetää yhtäläisyysmerkkejä Bob Dylaniin ja Oasikseen, mutta hienointa oli nähdä 2010 luvulla nuori menestynyt muusikko, jolle tärkeää oli nimenomaan musiikki, ei show.

NONONO

           Loppuillasta oli aikaa käydä vielä parilla pienemmällä lavalla tarkastelemassa paljon kiertävän The Blankon showta, sekä ensimmäistä kertaa länsinaapurista Suomeen saatua NONONO:ta. Olin useasti ennenkin sattunut Blankon kanssa samoille festareille, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin lopulta näkemään bändin livenä, enkä joutunut pettymään. Blankon musiikki on voimakasta ja esiintyminen röyhkeää. Vaikka bändi esiintyi festareiden toiseksi pienimmällä lavalle, eivät he todellakaan pyydelleet anteeksi, vaan antoivat niin faneille, kuin satunnaiskuuntelijoille vahvan näytteen siitä, että paljon suuremmatkin lavat ovat tulevaisuudessa täysin saavutettavissa.

Vasta maaliskuussa esikoisalbuminsa julkaissut, mutta jo suurta kansainvälistä huomiota saanut NONONO oli saapunut Provinssiin levittämään indiepopin ilosanomaa. Keikkaa katsellessa täytyi taas ihmetellä miten Ruotsista saadaan toistuvasti kansainvälisen läpimurron tekeviä bändejä, mutta ei koskaan Suomesta. NONONO:n musiikki oli todella hyvää, ja esiintyminen varsin varmaa, mutta ei lopulta niin paljon parempaa kuin joidenkin suomalaisten kilpakumppaniensa. Ehkä Ruotsissa on kyse oikeanlaisesta markkinoinnista, kun samaan aikaan Suomesta tuntuu olevan täysin mahdotonta saada edes yhtä rock- tai pop-yhtyettä kansainvälisille markkinoille.

Provinssin perjantain päätti päälavalla The Prodigy, joka jätti allekirjoittaneen varsin kylmäksi. Kyllähän sitä nostalgia-aktina katseli, ja jos sen olisi nähnyt ensimmäistä kertaa, niin silloin olisi jalka varmasti vipattanut. Kuitenkin, tämä kaikki oli nähty jo Ruisrockissa pari vuotta aiemmin. Uusintana sen sijaan vanhalla maineella ratsastavien urhojen rahankeruukiertue ei jaksanut sytyttää.

Jake Bugg

          Yksi Provinssin uudistuksista tälle vuodelle oli niin kutsuttu 24h festivaali. Tämä tarkoitti sitä, että Provinssin omalla lerintäalueella, Camp Provinssissa oli järjestetty majoittujille kaikenlaista pientä tapahtumaa ja aktiviteettia bingosta diskoon. Tämä ei tosin lämmittänyt niitä jotka olivat majoittuneet muualle. Ihmettelenkin sitä, minkä takia Provinssirock ei pysty virittelemään parempaa yhteistyötä festarialueen vieressä olevan Seinäjoen leirintäalueen kanssa. En tiedä johtuuko tämä ihan vaan pohjalaisesta naapurikateudesta, mutta yhdistämällä Camp Provinssin ja Seinäjoen leirinnän parhaat puolet, molemmat takuulla voittaisivat. Nykyisellä hajoittamisen ja hallinnan periaatteella Provinssi onnistuu lähinnä ampumaan itseään polveen saamalla aikaan kaksi keskinkertaisesti toimivaa leirintäaluetta.

          Provinssin siirtäminen pari viikkoa myöhempään oli saattanut olla hyvä asia siinä mielessä, että nyt yhteistyö muiden festivaalien kanssa onnistui paremmin, mutta samalla se onnistui karkottamaan nipun vanhoja Provinssikävijöitä jotka olivat vuosikaudet tottuneet tulemaan paikalle viikkoa ennen juhannusta. Tietysti Provinssin täytyy uudistua, ja sen nimenomaan täytyy saada uudet sukupolvet innostumaan itsestään, tai muuten vanhoilla kävijöilläkään ei ole enää Provinssia käytävänään. Onneksi Seinäjoen leirinnästä löytyy aina hienoja ihmisiä, ja se tuntuukin olevan viimeisiä paikkoja joissa voi aistia sen oikean Provinssin tunnelman. Siellä kyse on vielä yhteenkuuluvuudesta, siitä Ihmisten juhlasta jona Provinssi itseään mainostaa.

          Vaikka lauantai kuluikin hyvin pitkälti nimenomaan leirintäalueen tunnelmasta nauttimalla, niin pakko oli kuitenkin mennä katsomaan kun odotettu ja kaivattu Dropkick Murphys heitti ensimmäisen Suomen keikkansa lähes kymmeneen vuoteen. Ylivoimaisesti eniten viikonlopun aikana festarialueella näkyikin Murphysien bändipaitoja, ja jos Provinssi olisi lähtenyt näkyvämmin markkinoimaan Murphysia, esim. kiinnittämällä pari isompaa, hiukan samantyylistä nimeä kylkeen, niin kuka tietää kuinka paljon enemmän irkkupunkin faneja olisi saatu Seinäjoelle.

Dropkick Murphysin keikalla oli tunnelmaa

          Nyt kuitenkin Dropkick Murphys oli työnnetty pienemmälle Saarilavalle, jonka edusta olikin tupaten täynnä jo hyvän aikaa ennen keikan alkua. Lopulta fanien vuosien odotus päättyi, kun bändi Ken Caseyn johdolla otti lavan haltuun. Meininki yleisössä oli alusta asti lähes kaoottinen, mutta jotenkin alkumetreillä tuntui, kuin bändi olisi ollut hiukan virkamiesmäisesti liikkeellä. Toki tähän arvioon saattoi vaikuttaa se, että odotukset bändiä kohtaan olivat vuosien kohdalla kohonneet niin järkyttävän suuriksi, että niitä oli lähes mahdoton täyttää.

Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä paremmin musiikki kuitenkin alkoi vetää mukaansa, ja viimeistään Fields of Athenryn kajahtaessa ilmoille, ei ollut enää puhettakaan mistään virkamiesmäisyydestä. Keikan loppupuoli olikin huikeaa tykitystä, mutta silti sen päätyttyä oli hiukan turhautunut olo. Tuntui nimittäin, että bändi olisi vasta alkanut lämpiämään, kun soittoaika olikin jo täynnä. Murphys pitäisi ehdottomasti kokea klubilla, missä soittoaika ei ole yhtä tiukasti rajoitettu, ja bändi saa itse rakentaa oman draaman kaarensa alusta loppuun kunnolla.

          Vielä ennen kotiinlähtöä piti vielä käydä ihmettelemässä päälavalla vetänyttä M.I.A.:a. Siinäkään keikassa ei ollut periaatteessa mitään vikaa, mutta jotenkin tuntui että elektroa, psykedeliaa ja rappia sekoitteleva artisti ei ollut aivan omimmassa paikassa Provinssin päälavalla. Jos Provinssilla olisi vielä ollut iso telttalava, siellä M.I.A.kin olisi varmasti päässyt paremmin oikeuksiinsa.

          Provinssirockin promoottori Juha Koiviston mukaan festivaalin kävijätavoite täyttyi rimaa hipoen. Tästä syystä Provinssirock tullaan myös järjestämään ensi vuonna. Se on ehdottomasti hyvä asia, mutta, teho-osastolla Provinssi on vielä pitkään, eikä toipumisennustetta uskalla antaa.

           Kuten sanoin, Provinssin uudessa konseptissa oli paljon hyvää, mutta myös paljon kehitettävää. Toimistolla ei saa tuudittautua hetkeksikään hyvän olon tunteeseen, vaan töitä täytyy paiskia todella kovaa, jotta Provinssi saataisiin pelastettua. Tämä tarkoittaa mielestäni lisää investointeja, määrätietoista strategiaa, sekä ihmisten huomioonottamista. Kerran niin suuri ja kaunis Provinssi on tällä hetkellä näivettyneessä tilassa, eikä todellakaan tule selviämään kaksipäiväisenä kovin pitkään. Nähdäkseni ainoa tie tästä eteenpäin on varmistaa tilanne taloudellisesti, ja sitten lähteä määrätietoisesti kasvattamaan Provinssia uuteen kukoistukseen.

           Yksi suuri ongelma on se, miten saada laiska nuoriso pohjanmaalle etelän kasvukeskuksista? Flow ja muut Helsingin alueen festarit takuulla syövät Provinssilta kävijöitä pois, ja Ruisrock Turussa on myös moottoritiellä nopeasti saavutettavissa. Ehkä Provinssin pitäisi panostaa juuri tuohon leirintäalueen edelleenkehittämiseen. Samanlaista, legendaarista leirintää ei ole oikeastaan missään päin, vaikka Ilosaaren ravirata pääsee kyllä lähelle.

          Toinen tärkeä asia millä houkutella yleisöä paikalle ovat bändit. On todella vaikea ymmärtää sitä, että tänä vuonna Provinssin molempien päivien pääartisti oli elektroa (The Prodigy & Knife Party). Olen kysynyt ennenkin, ja kysyn yhä uudelleen: mitä järkeä on tuoda elektroa rockfestivaaleille? Olen käsittänyt että elektronisen musiikin kuuntelijoille on nykyäänkin yhä enenevässä määrin omia festivaalejaan, jonne he takuulla mieluummin kantavat rahansa kuin Provinssin kaltaisille ex-rockfestareille. Tokihan ihmiset kuuntelevat yleensä paljon erityylistä musiikkia yli genrerajojen. Silti on pakko ihmetellä mikä saa henkitoreissaan olevan festivaalin promoottorit tekemään tällaisia kiinnityksiä.

           Onko lopulta niin, etteivät Provinssin tyyliset suuret festivaalit voi enää menestyä 2010 –luvun Suomessa, elleivät ne ole maantieteellisesti sopivilla sijoilla? Ainakin Ilosaari on menestynyt toistaiseksi tasaisen varmasti suuren vakiokävijämääränsä ansiosta. Toki Ilosaarikin on paljon pienempi kuin mitä Provinssi parhaimmillaan oli, mutta silti tuntuu että Provinssi onnistui kadottamaan vakiokävijänsä muutaman vuoden saatossa jonnekin identiteettinsä ja taistelutahtonsa kanssa. Toivon Provinssille parasta mahdollista, mutta samanaikaisesti pelkään pahinta. Provinssirock hengittää vielä, mutta kuinka pitkään?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.