Ei hakutuloksia.

Teksti  Arimo Kerkelä

1015 km

Tästä matka lähti. Pyry Heikkinen liftaa.

Maaliskuun viimeinen viikonloppu. Mukana rinkka, nuudeleita ja teltta. Määränpäänä Utsjoki.

Torstai

Onpahan ainakin hyvä keli.

Jylkkärin väki on jättänyt minut ja Pyry Heikkisen bussipysäkille Palokan pohjoispuolelle. Seisomme nelostien varrella ja yritämme liftata Jyväskylästä Utsjoelle.

Tuhannen kilometrin matka ei taittuisi yhdellä kyydillä eikä yhdessä päivässä, joten olemme varautuneet kylmiin öihin leiriytymisvarusteilla.

Kaivan esiin vanhasta leffajulisteesta, kartongista ja kontaktimuovista askartelemani kyltin. Siinä lukee “pohjoiseen”. Nostelen kylttiä autojen ajaessa ohi ja hymyilen mahdollisimman iloisesti.

Pyry nostaa peukkua samaan tahtiin. Liikennettä on runsaasti, mutta kukaan ei pysähdy.

Kädet väsyvät kevyen kyltin kannatteluun yllättävän nopeasti. Vaihtelemme välillä vuoroja kyltinpitäjänä, mutta peukalon heiluttelukin pitkien autoletkojen kohdalla käy puuduttavaksi. Muutama auto pysähtyy bussipysäkin jälkeen odottavalle taukopaikalle, mutta kukaan ei viito meitä kyytiin.

Puolentoista tunnin jälkeen ensimmäinen auto pysähtyy. Kuskina on ikäisemme yhteisöpedagogiikan opiskelija Lyyti, joka on menossa Ouluun saksanpaimenkoiransa kanssa. Matkamme alkaa.

Elämäni ensimmäinen liftausmatka tuo meidät Ouluun kuuden aikaan illalla. Kysymme kuskiltamme, mistä Oulussa löytyisi leiriytymiseen sopivia metsiä. Kuljettajamme heittää meidät Kaukovainioon. Auringon jo laskiessa lähdemme kävelemään puoliksi sulanutta hiihtolatua etelään.

Löydämme hieman suojaisamman aukean, jossa lunta on alle polveen asti. Saamme majapaikkamme pystyyn melko onnistuneesti – kiilat eivät tosin uppoa routaiseen maahan ja juurakoihin, joten teltta jää hieman ryhdittömäksi. Pyry virittää rangian ja alkaa keittää nuudeleita. Onneksi edes toinen meistä ymmärtää jotakin retkeilystä.

”Kai sä otit edes lusikan mukaan?”

No en tietenkään. Virittelen itselleni hätävaran puunkarahkasta ja jeesusteipistä. Se toimii yllättävän hyvin. Ilmastointiteippi tarjoaa nuudeleihin raikkaan sivumaun.

Nuudelia maustettuna jeesusteipillä.

Kun ruoka on syöty ja iltatoimet tehty, pitäisi enää kääriytyä makuupussiin ja nukahtaa.

Turha toivo. Kello on vasta puoli yhdeksän illalla. Pyry makaa pussissaan selällään täysin liikkumatta. Yritän samaa, ei onnistu. Pyörin makuupussissa kyljeltä toiselle, asettelen tavaroitani, hörppään vettä, näprään kännykkääni.

Vartin härväämisen jälkeen alan ihmetellä, miksi makuupussini ulkokuori tuntuu sisäpuolta pehmeämmältä. Tajuan makuupussini olevan väärinpäin.

Leiriytymispuuhissa.

Perjantai

Heräämme aamulla puoli seitsemältä. Vapisen kauttaaltani ensimmäiset puoli tuntia, kun Pyry menee ulos kokkailemaan aamupalaa. Lämpötila kävi yöllä noin viisi astetta pakkasen puolella, eikä makuupussini ole ihan talvimallia. Olen yöllä sullonut toppatakkini makuupussiin lisäpeitoksi.

Kävelemme Kaukovainion Lidliin täyttämään vesipullomme ja ostamaan loppumatkan eväät. Ostan pähkinäpurkin, jonka kannesta voisin väännellä lusikan.

Katsomme bussipysäkillä Oulun karttaa. Olemme keskustan eteläpuolella ja meidän pitäisi päästä pohjoiseen, mutta rinkkojen raahaaminen kaupungin toiselle puolelle ei innosta.

Etsimme sopivan liikennevalojen jälkeisen bussipysäkin ja aloitamme liftauksen hieman ennen yhtätoista aamupäivällä.

Kymmenen minuutin jälkeen viereemme pysähtyy sinertävä Škoda.

”Utsjoelle, oletteko te hulluja”, nuori kuljettaja kysyy.

Pyry jututtaa nuorukaista ja kyydissä istuvaa tyttöystävää. Kaksikko ei ollut edes ajamassa pois Oulusta, mutta kuskina toimiva 20-vuotias Joni haluaisi kuitenkin auttaa meitä.

Sovimme, että pelkkiä bensarahoja vastaan Joni kuskaa meidät Kemiin.

”Oikeastaan mulla olisi alkanut koulupäivä kymmeneltä”, ammattikoulussa opiskeleva Joni kertoo.

Jonin koulupäivä jäi väliin hänen auttaessa Arimoa ja Pyryä pääsemään yhä pohjoisemmaksi.

Puhelias Joni osoittautuu huikeaksi juttuseuraksi. Keskustelemme intialaisista guruista, kulutusyhteiskunnasta sekä siitä, kuuluisiko teleskooppipamppu ensisijaisesti liftarin vai kyydittäjän varusteisiin. Basson jytke järisyttää autoa.

Myös opiskelumme yliopistolla kiinnostavat kuskiamme.

”Miksi te olette hakeneet yliopistolle? Onko se se kaikki maailman tieto, mikä siinä houkuttelee?”

Aivan niin laajaa tietopohjaa en ole yliopistolla tavoittanut, mutta myönnämme kuitenkin tiedonjanon olleen yksi syy yliopistolle hakemiseen. Merijäniksen hermostollisen oppimisen mekanismit eivät tosin ole olleet ihan sitä, mitä psykologian opinnoiltani etukäteen toivoin.

Joni haluaa myös tietää, miksi olemme liftaamassa juuri Utsjoelle. Mitään järkisyytä seikkailuun meillä ei kuitenkaan ole. Utsjoella tuskin olisi mitään nähtävää, mutta matka onkin määränpäätä tärkeämpi.

Pääsy perille on tosin vielä epävarmaa. Ensimmäinen kuljettajamme arvioi, että pohjoisessa liftareihin on totuttu ja kyydin saaminen olisi helpompaa. Joni sen sijaan arvelee, etteivät Lapin poromiehet juurikaan poimi liftareita. Joka tapauksessa maaliskuun loppu on kaukana sesongista, joten liikennettä pohjoisessa tulisi olemaan selvästi alkumatkaa vähemmän.

Joni jättää meidät Kemissä Hahtisaarenkadun Nesteelle ja lähtee ajamaan takaisin Ouluun. Puoli kahden aikaan lähdemme etsimään uutta liftauspysäkkiä. Asetumme Prisman taakse ABC:n kylmäaseman viereen.

Reilun tunnin odottelun jälkeen vierellemme pysähtyy vanha mies, jonka kaksi tytärtä istuvat takapenkillä kännyköineen. Avoimesta takaikkunasta kuulen, kuinka toinen tyttäristä huudahtaa isälleen ”eikä” auton pysähtyessä.

Jälkikasvun protestista huolimatta isä ajaa meidät Keminmaan taakse sopivaan risteykseen.

”Tässä on pojille vähän iltalukemista”, mies sanoo matkan päätteeksi ja ojentaa meille Uudet testamentit.

Ehdimme seistä vajaan vartin Nelostien varrella, kun hieman alle kolmekymppinen mies poimii meidät Opeliinsa. Kuljettaja kehuu selkeää kylttiämme ja pysähtyy matkalla ostamaan veljelleen kaljaa. Pääsemme Opel-kuskin kyydissä Niesin ja Unarin-Luusuan risteykseen, kuusikymmentä kilometriä Rovaniemeltä pohjoiseen.

Ajomatkan aikana maisema on muuttunut yhä talvisemmaksi. Rovaniemen jälkeisissä metsissä on paikoin yli puoli metriä lunta.

Pystytämme telttamme metsään melko lähelle tietä. Autot huristelevat äänekkäästi ohitse. Kaukaisuudesta kantautuu koiralauman mölinää. Pyry kertoo miettineensä, pitäisikö Utsjoen sijaan matka päättää jo Ivaloon. Harvaan asutulle Utsjoelle pääseminen voisi olla todella vaikeaa, jos liikennettä on vähän.

Päätämme yrittää päästä seuraavana päivänä mahdollisimman pitkälle pohjoiseen. Sen jälkeen voisimme miettiä, kannattaako matkaa enää jatkaa.

Pohjoisessa oli vielä maaliskuussa lunta.

Lauantai

Toinen yö on ensimmäistäkin kylmempi, mutta paremmin varustautuneena selviän siitä vähemmällä hytinällä. Ensimmäisen yön univajeen ansiosta saan myös aikaisemmin unta ja nukun yön sikeästi. Herään ennen Pyryä aamuseitsemältä ja kokkaan aamupalan sankassa lumisateessa, joka loppuu onneksi nopeasti.

Ennen kymmentä siirrymme risteykseen liftaamaan. Saamme kyydin jo vartin päästä, vaikka liikennettä on vähän.

45-vuotias kurikkalainen maanviljelijä Tuomo on lähtenyt aamuvarhaisella ajamaan yksin Oulusta Saariselälle, joten juttuseura loppumatkalle on enemmän kuin tervetullutta. Perillä odottaisi vajaan viikon hiihtoreissu reserviläisporukalla.

Juttelemme Tuomon kanssa jääkiekosta, Tali-Ihantalasta ja maaseudun synkästä tulevaisuudesta.

Tuomo muistaa liftauksen olleen paljon yleisempää omassa nuoruudessaan 80-luvulla. Nyt kimppakyydit ovat tehneet liftauksesta katoavaa kansanperinnettä. Maatalousyrittäjänä Tuomo tosin ajaa vain vähän pitkiä matkoja, eikä siksikään näe enää paljon liftareita. Varusmiehet hän kertoo poimivansa aina kyytiin.

Yhdeltätoista aamupäivällä pysähdymme Sodankylään pizzalle. Lapin kunniaksi tilaan oman pizzani savuporolla.

Ruokatankkauksen jälkeen jatkamme matkaa vielä pari tuntia, kunnes Tuomo kääntyy Saariselän hiihtokeskukselle ja pudottaa meidät risteykseen.

”Kirjoita siihen juttuun, että hurjat puumat olivat kaikkein pahimpia, niin saat vähän jännitystä lukijoille.”

Yhtään puumaa emme matkallamme kohdanneet. Porojakin näin useammin lautasella kuin luonnossa.

Pari nopeasti saatua kyytiä saivat liftauksen vaikuttamaan helpolta. Saariselän risteys iskee todellisuuden vasten kasvoja. Autoja ilmaantuu kyllä tipoittain, mutta lähes kaikki suuntaavat etelään tai kääntyvät hiihtokeskukselle päin. Pohjoiseen menijöillä on takapenkit täynnä hiihtokamppeita.

Toisen puolen bussipysäkille ilmestyy kaksi muuta liftaria. Vilkutamme toisillemme. Onpahan tuplasti enemmän jännitettävää, kun toinen kaksikko yrittää saada kyytiä vastakkaiseen suuntaan.

Muita liftaajia ei reissulla paljoa näkynyt. Ainoat kanssatoverit päätyivät lopulta valitsemaan bussin.

He luovuttavat reilun puolen tunnin jälkeen ja nousevat linja-autoon. Rintamakarkurit.

Aika matelee. Pilviverho peittää hetkittäin auringon ja kylmä pohjoistuuli vihmoo selkää. Yöksi on luvattu kymmentä pakkasastetta ja telttamme on kerännyt kosteutta, joten olemme päättäneet etsiä sisämajoituksen. Ensin olisi vain päästävä ihmisten ilmoille etsimään sitä majoitusta.

Seisomme risteyksessä reilut kaksi tuntia ilman kyytiä. Puoli neljältä kohdallemme pysähtyy lumilautailemassa ollut Eino, joka on palaamassa Saariselältä kotiin Ivaloon. Kylälle on risteyksestämme matkaa vain kolmekymmentä kilometriä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Istun pikkuauton takapenkillä ja harmittelen hukattuja tunteja, kun puolipilvinen keli muuttuu äkisti lumimyrskyksi. Eino toteaa, että äkilliset säävaihtelut on seudulla täysin tavallisia. Hetkeä myöhemmin myrsky lakkaa yhtä salakavalasti kuin alkoikin.

Nuori partasuu kertoo asuneensa aiemmin useammassakin kaupungissa ympäri Suomea, mutta nyt hän on palannut takaisin kotikonnuilleen. Esitystekniikkafirmaa pyörittävä Eino harmittelee, että Ivalossa ja Inarissa järjestetään liian vähän nuorisotapahtumia. Kävijöitä kyllä olisi, mutta harvat kulttuuritapahtumat ovat usein huonosti toteutettuja.

Mies onkin aloittanut niiden järjestämisen itse. Ensimmäiset omat reivit ovat onnistuneesti takana, ja lisää on tulossa.

Ivalossa Pyry antaa kuskillemme palkkioksi pari tupakkaa. Täytämme juomapullomme ja pidämme pienen tauon huoltoasemalla ennen kuin kävelemme kylän pohjoispäätyyn.

Liikenneympyrässä näemme ensimmäistä kertaa Utsjoelle ohjaavan tienviitan. Vielä 164 kilometriä. Päämäärä lukee viitassa myös pohjoissaameksi: Ohcejohka.

Pääsemme vielä illalla Ivalosta Inariin kolmekymppisen naisen matkassa. Ivalossa tytärtään tapaamassa ollut nainen kertoo majapaikkojen olevan varsin tiukassa, sillä Inarissa on käynnissä koululaisten hiihdon SM-kilpailut.

Mökkikylässä Inarijärven rannalla on enää kaksi tönöä tyhjillään. Maksamme majoituksesta reilut kuusikymmentä euroa ja asetumme taloksi. Majapaikka tarjoaa pehmeät sängyt, lämpimän suihkun ja oman keittiön. Ripustamme telttamme kuivumaan. Keittiön kaapista löytyy ihan oikeita lusikoita.

Päätämme yrittää vielä seuraavana päivänä päästä Utsjoelle. Sen jälkeen kääntyisimme takaisin, kävi miten kävi.

Sunnuntai

Herätyskello soi ennen yhdeksää. Puurot naamaan, kamat kasaan ja liikkeelle. Alamme peukuttaa bussipysäkillä Inarin koulun edessä. Meillä on onnea, sillä jo kymmenen minuutin odottelulla pääsemme ensimmäistä kertaa saamelaisen kuljettajan kyytiin. Eläkeläisnainen Tytti lähtee ajamaan meitä seuraavaan kylään, Kaamaseen.

Viimeistään Ivalossa ja Inarissa aloimme huomata, kuinka vahvasti saamelaisuus näkyy seudulla. Tienviitat ovat Suomen lisäksi vähintään yhdellä saamen kielellä, ja kiireettömämmille matkaajille olisi tarjolla runsaasti saamelaisuudesta kertovia nähtävyyksiä.

Maisemia matkan varrelta.

Vaikka Tytillä on saamelaiset sukujuuret, hän kertoo, etteivät kaikki saamelaiset hyväksy häntä varauksetta joukkoonsa. Aikoinaan Jyväskylässä opettajaksi opiskellut nainen kertoo olevansa metsäsaamelainen. Hän ei siis ole oppinut lapsena saamea, vaan puhuu suomea äidinkielenään. Tytin mielestä ”kielestään luopuneita” saatetaan edelleen paheksua saamelaisten keskuudessa.

”Mutta mekin olemme olemassa! Ei se meidän syymme ole, että valtio ja kirkko ovat aikoinaan estäneet meitä käyttämästä kieltämme.”

Vanhalla iällä kuljettajamme onkin halunnut osoittaa, kuinka tärkeä oma kulttuuri on hänellekin. Muutama vuosi sitten hän aloitti pohjoissaamen opinnot, ja viime syksynä alkoivat inarinsaamen alkeet. Inarinsaamen opetusmateriaalit pyörivät auton levysoittimessa myös meidän noustessamme kyytiin. Matkalla opimme inarinsaamen numerot yhdestä kymmeneen.

Kartalla Kaamanen erottuu yksinäisenä pisteenä Inarin ja Utsjoen välissä. Todellisuudessa parin sadan asukkaan kylää on vielä vaikeampi huomata. Pyryltä menee koko keskusta ohi ja minäkin ehdin huomata vain parin hotellin viitat. Tytti jättää meidät pysähdyspaikalle kylän pohjoispuolelle, toivottaa hyvää jatkoa inarinsaameksi ja kääntyy takaisin kohti kotiaan.

Sitten ei hetkeen tapahdukaan mitään.

Jos liikennettä Inarissa oli vähän, niin sekään ei ollut mitään verrattuna sunnuntaiaamupäivään Kaamasen ja Utsjoen välillä. Ensimmäisen parinkymmenen minuutin aikana oikeaan suuntaan ajaa yksi rekka ja yksi taksi. Puolen tunnin kohdalla pohjoiseen ajaa ensimmäinen henkilöauto. Se ei pysähdy.

Vaan onhan meillä koko päivä aikaa.

Kuluu tunti lähes täydellisessä hiljaisuudessa.

Lopulta saamme sen, mitä olemme koko matkan odottaneet: kyydin Utsjoelle!

Nelikymppinen saamelaismies Sammol on ajamassa Norjaan kotikylänsä Utsjoen kautta.

Sammol kyyditsi Arimon ja Pyryn lopulta Utsjoelle asti.

”Mie luulen että kyytiä tarjoavat kuskit ovat sellaisia, jotka ovat poimineet ennenkin liftareita kyytiin”, Sammol pohtii kun kerromme matkastamme.

Sammolilla työt Ylen ainoana toimittajana Utsjoella ovat juuri loppuneet, joten mies on työttömyyden alun kunniaksi päättänyt lähteä kavereidensa kanssa Norjaan pilkkimään. Hän harmittelee töiden päättymistä, sillä Utsjoki on tärkeää saamelaisaluetta. Suomen pohjoisimman aluetoimittajan lähdettyä kylälle jää vielä yksi 75-vuotias freelance-toimittaja.

Saavutamme Utsjoen varttia yli yksi sunnuntaina, melko tarkalleen kolme vuorokautta Jyväskylästä lähtömme jälkeen. Sammol varoittaa, ettei kylällä olisi talvisunnuntaina juuri mikään auki. Hän on oikeassa. Astuttuamme ulos autosta emme näe juuri ketään ympärillämme. Kaupat ovat kiinni.

Kävelemme sillan yli Norjaan ja käännymme pian takaisin.

Löydämme hiljaisen hotellin, jonka ainoa työntekijä on juuri poistumassa rakennuksesta. Nainen kertoo, että kylän anniskeluravintola Rastigaisa aukeaa neljältä. Hotellihuoneen varaus onnistuisi baaritiskillä. Kiitämme ja lähdemme kävelemään etelään.

Kaivan laukustani koko matkan vuoroaan odottaneen ETELÄÄN-kyltin ja menemme tien vierelle odottamaan.

Emme saa kyytiä kello neljään mennessä, joten suuntaamme Rastigaisaan tilaamaan pitsat ja varaamaan hotellihuoneen. Paluumatkan kulkisimme pääasiassa bussilla.

Arimo Utsjoella. Vihdoin.
  1. Sanna

    Nyt kyllä tais Joni olla väärässä ettei poromiehet ottais liftareita. =) Autojen ohiajamistiheyteen nähden olette saaneet paljon helpommin kyydin pohjoisessa kuin Oulussa.

    Oulussa odottelitte Jonin kyytiä 10 minuuttia. Montako autoa meni ohi? Inarissa pääsitte myös 10 minuutin odottelun jälkeen Titan kyytiin vaikka autoja meni varmasti paljon vähemmän? Kaamasesta eteenpäin TOINEN ohiajava henkilöauto ottaa teidät jo kyytiin. Näin ei ollut Jyväskylässä. Liikennettä oli siellä runsaasti, mutta kukaan ei pysähtynyt. Kaamasessa pysähtyi jo heti toinen ohiajava.

    Itse autoa pohjoisessa ajavana sanoisin, että riippuu ihan liftaajan ulkonäöstä kuinka epäilyttävän näköinen tyyppi on kyseessä, että uskaltaako sitä ottaa kyytiin. =) Ja se riippuu myös onko kuskilla paljon tavaraa tai lapsia kyydissä.

    Ja sit toinen juttu mikä tuli mieleen, on just se minkä itsekin matkaajina huomasitte: mitä pohjoisemmas menette, sitä varmemmin saatte kyydin kunhan joku ajaa ohi. Sillä kyllähän me ymmärrämme, että pitäähän sitä auttaa miestä mäessä jos autoja muutenkin menee harvoin!

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.