Ei hakutuloksia.

Teksti  Laura Piippo & Joonatan Virtanen

Anonyymien fanaatikkojen kapina

Valokuvia JOSsin toiminnasta 1970-luvulla. Kuvalähde: SKP:n Jyväskylän piiritoimisto

1960- ja 70-luku olivat yliopistojen kampuksilla poliittisesti värikästä aikaa. Vaikka joukkoliikkeet tuntuvat toistaiseksi jääneen historiaan, elävät opiskelijapolitiikka ja -aktivismi edelleen, kasvaen joskus liikehdinnäksi kuten yliopistolakiuudistuksen vuonna 2009. Myöskään menneet vuosikymmenet eivät lakkaa jakamasta mielipiteitä. Odotukset ovatkin korkealla, kun lukija saa eteensä Kustaa H. J. Vilkunan teoksen Kapina kampuksella (2013). Takakannen mukaan kyseessä on “ensimmäinen kattava esitys 1960–1970-luvun opiskelijaradikalismista Suomessa”. Aihetta pyritään käsittelemään myös paikallisesta, jyväskyläläisestä näkökulmasta.

Vilkuna seuraa vasemmistolaista opiskelijaliikettä 60-luvun alun kulttuuriradikalismista vuosikymmenten vaihteen proletaariseen käänteen kautta 70-luvun lopun sivistysyliopistokäänteeseen saakka.

60-luvun uusvasemmistolainen kulttuuriradikalismi oli vapaamuotoista eikä kytkeytynyt puoluejärjestöihin. Se oli sukupolvitietoista vapautumista auktoriteeteista, konservatiivisuudesta ja vanhasta eliitin kulttuurista. Kulttuuriradikalismi teki myös yhteiskunnallisen käänteen hakiessaan kritiikilleen selkänojaa yhteiskuntatieteistä. Yhtäältä ajettiin yliopistodemokratiaa ja opintososiaalisia parannuksia, toisaalta perehdyttiin mm. kolmannen maailman riiston, seksuaalisuuden ja ideologian kysymyksiin.

Proletaarinen käänne vei Jyväskylän opiskelevat sosialistit (JOS) tiukalle marxilais-leniniläiselle, kommunistien ja kansandemokraattien vähemmistön taistolaiselle linjalle. Kulttuuriradikalismin suora toiminta ja joukkokokoukset vaihtuivat keskusjohtoiseen järjestäytymiseen. Opiskelijaliike puoluepolitisoitui noudattaen 70-luvun jakolinjoja: JOS, enemmistöläisten JOKA sekä sosialidemokraattien JSO muodostivat keskustalaisten ja liberaalien kanssa yleisdemokraattisen rintaman, joka piti valtaa ylioppilaskunnassa koko liikkeen huippukauden ajan. Oikeistolaiset pidettiin ulkopuolella, mutta ajan aatteet vaikuttivat heihinkin. Yleisdemokraattisen rintaman sisällä kamppailtiin jatkuvasti myös keskenään.

80-luvulle tultaessa joukkotoiminta kuihtui ja ylioppilaskuntavaalien äänestysprosentit romahtivat. Puoluekuntaisuutta kritisoineet “sivistyssissit” veivät vanhoilta vasemmistojärjestöiltä radikalismin ohjakset. Tähän Vilkuna katsoo opiskelijaliikkeen päättyneen.

 

Entä Jyväskylän paikalliset erityispiirteet? Jylkkärin asema status quon ravistelijana on huomioitu aiemminkin. Lehdestä, sen linjasta ja siinä näkymisestä kamppailtiin. Korkeakoululla ei ollut omaa tiedepoliittista lehteä, jolloin radikalismi ja kritiikki kanavoituivat yksinomaan Jylkkäriin. Ylioppilaskunta oli vahva ja keskusvaltainen ja veti radikalismin nopeasti puoleensa. Silti pienempiäkin järjestöjä vallattiin ja mobilisoitiin poliittiseen toimintaan. JOS vei järjestäytymisen laajimmilleen kaikkialle yliopistoon ulottuneella organisaatiollaan. JOS oli kattojärjestössään Sosialistisessa opiskelijaliitossa (SOL) miltei Helsingin ASS:ia vahvempi, mutta proletaarinen käänne ja keskusjohtoisuus siirsivät painopisteen pääkaupunkiin. Kun JOS omaksui jyrkän marxismi-leninismin, sosialidemokraattiselle JSO:lle jäi vapaamuotoisempi “marxismi”.

Kurinalainen taistolaisuus nähdään usein vapaamman uusvasemmistolaisuuden ylilyöntinä. Tätä näkemystä motivoinee uusvasemmistolaisuuden nykypäiviin ulottuva perintö ja halu nähdä ainakin osa menneisyydestä positiivisena. Vilkunan tulkinta on toinen. Vaikka taistolaisten järjestövaltauksia ja poliittista häikäilemättömyyttä korostetaan, ei suoraa toimintaa ja ruohonjuuritason vallankumousta vaatineita uusvasemmistolaisia kuvata sen imartelevammin. Samalla yleisradikalismiin osallistuneiden keskustalaisten ja liberaalien vasemmistolaisuus jätetään pitkälti huomiotta.

Vielä hämmentävämpää on 80-luvun sivistysyliopistoliikkeen ohittaminen. Se syntyi juuri Jyväskylän yliopistossa ja tunnettiin valtakunnallisestikin “jyväskyläläisyytenä”. Liikkeen käsitykset kriittisestä sivistyksestä vaikuttavat edelleen, toisaalta sen perintö on pitkälti arvioimatta. Nyt kuitenkin sekä “paikallista näkökulmaa” että yleisesitystä tavoitteleva tutkimus sivuuttaa sen ylimalkaisesti. Sivistysliikkeen ja sen edeltäjien välistä katkosta ei pidä liioitella: sille oli keskeistä 70-luvun puoluekuntaisuuden kritiikki, mikä ammensi runsaasti 60-luvun uusvasemmistolaisuudesta.

 

Vilkuna on tutkinut opiskelijaliikettä sen tuottamien tekstien kautta. Tämä on sillään kiinnostava lähestymistapa, mutta lukija ei voi olla pohtimatta, kuka oikein rakentaa liikkeen “suurta kertomusta” – tutkimusaineisto vai tutkija? Vilkunan mukaan opiskelijaliikkeen ja -radikalismin ydin on läpeensä narratiivinen ja myyttinen, “ja jonkun joskus on myös tätä puolta valotettava”.

Narratiiveja tutkittaessa niiden löytyminen ei kuitenkaan liene suuri yllätys. Nykymuotoisessa narratiivisessa tutkimuksessa tarinallistaminen käsitetään inhimillisenä tapana jäsentää koettua, ei pyrkimyksenä peittää tai hallita yksilöiden kokemuksia. Vilkunan narratiivien metsästys ja sillä mässäily saakin jopa koomisia piirteitä: “Kertomuksessa tarinan kertojan ja kuuntelijoiden asemaa väheksyttiin: oli vain ryhmä tai liike, joka puhui ja kuunteli. Narratiivi oli kollektiivinen, siinä poliittinen kulttuuri tavallaan rajoitti opiskelijan puhevaltaa”. Vaikuttamaan pyrkivien tekstien tuottaminen kuuluu kaikkien yhteisöjen toimintaan. Opiskelijaliikkeen tekstit olivat varmasti rankkoja, mutta valinta tutkia koko ilmiötä pelkästään niistä käsin esittää sen automaattisesti yksioikoisena, ehdottomana ja pakottavana.

Omituinen on myös ratkaisu viitata joihinkin henkilöihin peitenimillä, vaikka he ovat täysin tunnistettavissa. Esimerkiksi Jylkkärin vt. päätoimittajana 1968 kaupunkinumerollaan kohauttaneesta Matti Sihdosta on tehty Teppo Lehto ja vuosien 1970-72 päätoimittajasta Lauri Perkistä Lasse Särkkä. Vilkuna kirjoittaa välttäneensä nimeämistä, sillä “harva eturivin opiskelijapoliitikoista saatikka liikkeen jäsenistä oli julkisuuden henkilö”. Näennäisanonymiteetin perustelut ovat ristiriitaiset. Henkilöitä tuskin halutaan suojella negatiiviselta huomiolta, sillä he ovat helposti tunnistettavissa. Lisäksi he epäilemättä olivat näkyvinä hahmoina julkisuuden henkilöitä yliopistossa ja kaupungissa.

 

Vilkuna kirjoittaa: “Milloin lukijani arvelee löytäneensä sankarin, kelmin tai konnan taikka takinkääntäjän, en suostu kantamaan arvostelijan, synninpäästäjän, myötäilijän, leimaajan tai parjaajan viittaa. Sysään vastuun kernaasti muualle. Siihen on perusteensa. Vastuussa stigmoista ovat tutkijan sijasta tutkittavat.” Tutkijan positio tai siitä irtisanoutuminen tuskin ovat pelkkiä ilmoitusasioita.

Kun tutkimus keskittyy referoimaan poliittisia tekstejä puuduttavaan toistoon asti, ei ihmekään, että opiskelijaradikalismi näyttäytyy lähinnä kehämäisesti itseään ruokkineena myyttinä. Osallistuneet ihmiset erilaisine motiiveineen ja taustoineen jäävät hämärään. Siitä maailmasta ja yhteiskunnasta, johon he reagoivat kulttuurisella ja poliittisella kapinalla, emme saa tietää juuri mitään. Vilkunalle he näyttäytyvät vain eräänlaisina varoittavan moraalikertomuksen nimettöminä ja yksiulotteisina hahmoina, massana, joka vain lankesi fanaattisuuden pauloihin.

Valitettavasti myös itse tekstien avaaminen jää ohueksi. Toisto ja kauhistelu vievät voiton kriittiseltä arvioinnilta, vaikka Vilkunakin huomioikin, että radikaalit laittoivat valtavasti energiaa opiskeluun ja teoriaan. Tuskin kaikki oli vain latteaa propagandaa ja opinkappaleiden toistelua, ja aiheen tutkimukselta edellyttäisi vähintäänkin perusteellista arviointia siitä, oliko näin. Lisäksi Vilkuna ei itsekään onnistu välttämään värikkään asenteellista kielenkäyttöä. Arvostelu tuskin on synti näin jo valmiiksi poliittisessa aiheessa, mutta samanaikainen puolueettomuudella hurskastelu ja läpinäkyvä tarkoitushakuisuus sen sijaan ovat.

 

Saammeko kattavan esityksen ja opimmeko jotain uutta? Tutkimus tähdentää toistuvasti, millä tavoin radikaalien näkemykset olivat jyrkkiä ja poliittinen toimintansa häikäilemätöntä. 1990- ja 2000-luvuilla tehtyjen tutkimusten jälkeen, joihin Vilkunakin tukeutuu, nämä eivät ole kovin omaperäisiä huomioita.

Opiskelijaliikkeen yhteiskunnallisen arvioinnin avaimet ovat jatkuvasti tutkijan ulottuvilla, mutta niihin ei tartuta. Esimerkiksi radikalismin sukupolviluonne huomioidaan, mutta sitä ei pyritä selittämään. Millainen oli se yhteiskunta, jota vasten nuoret radikalisoituivat? Miksi jotkut tekivät proletaarisen tai kriittissivistyksellisen käänteen? Lukija ei pääse itse arvioimaan liikkeen kehitystä Vilkunan rakentaman myytin takaa. Vaikka kyse on historiantutkimuksesta, esitys tuntuu irtoavan historiasta.

Parhaimmillaan saamme kuitenkin jonkinlaisen johdatuksen radikalismin värikkäisiin vuosikymmeniin ja niiden jyväskyläläisiin erityispiirteisiin. Kapina kampuksella todistaa itsessään aiheen jatkuvasta – ja edelleen poliittisesta – merkityksestä. 2010-luvun radikalismikeskustelu tuskin päättyy tähän.

  1. kirsti era

    Kiitos kiinnostavasta arvioinnista, pitääpä lukea kirja! Valokuvakoosteessa näyttävät Keroputaan hoitomenetelmän (http://www.terveyskirjasto.fi/xmedia/duo/duo94071.pdf ) keskeiset JOS-taustaiset kehittäjät olevan hyvin esillä. Mahtaakohan Kustaa Askonpoika olla iloinen, ettei se ole levinnyt Keski-Suomeen 🙂
    Hyvin uteliaana odotan tosiaan JOSsin monisteisiin perustuvaa analyysiä – sehän saavutti joskus -76-77 aikoihin niin infernaaliset mittasuhteet, että aiheesta käytiin yleiskokouksissa tiukkaa polemiikkia: onko paperintuotanto politiikkaa. Se(kään) ”narratiivi” ei välttämättä heijastu papereille, eikä kesäseminaarien humppakurssit, eikä moni muu.
    Jyväskylän vihreän liikkeen keskeiset toimijat tulivat JOKAsta, JOSsista – ja JOO:sta! (Jukka Kanerva) ja lähtökohtan oli mielestäni kansaa politiikan objektiksi jättävän politiikan kritiikki. Nythän Vihreiden politiikka on ihan yhtä johtaja- ja hallituskeskeistä kuin muidenkin, ja me kansalaiset istumme katsomossa. Eikö mitään siis opita?

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  2. Keiju

    Kiitoksia. Luulisin tämän luettuani ja kirjaa lukematta, että tämä arvio on pätevämpi kommentti radikalismikeskusteluun kuin itse Vilkunan kirja.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  3. Juha-Antti Lamberg

    Varmaankin yhtenä harvoista, jotka ovat lukeneet sekä kirjan että arvioinnin toteasin, että nyt kun radikaalivasemmisto on saanut käyttää puolustuspuheenvuoronsa ”kirja-arvostelun” muodossa voisi Jylkkärin toimitus vastavuoroisesti pyytää myös jotain historiantutkimuksen ammattilaista kommentoimaan professori Vilkunan kirjaa?

    Juha-Antti Lamberg
    Professori

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  4. Vassari

    Jos Laura ja Joonatan ovat radikaalivasemmistoa, mitä se maltillinen vasemmisto sitten on…

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  5. Annimaria Valli

    Eiköhän Jylkkäri julkaise ihan mielellään myös jonkun historiantutkimuksen ammattilaisen näkemyksen asiasta, jos sellaista vaan lehdelle tarjotaan.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  6. Irma Hirsjärvi

    Sekä kirjan lukeneena, sen refereelausuntoihin tutustuneena ja kirjakritiikin lukeneena julkaisusarjan edustajana olisin hyvin kiinnostunut kuulemaan, mihin professori Lambergin näkemys kirja-arvion kirjoittajan positiosta ”äärivasemmistolaisena” perustuu ja mitä se hänen mielestään tarkoittaa.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  7. Irma Hirsjärvi

    Korjaan: radikaalivasemmistolaisena. Mutta silti.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  8. Riikka Ylitalo

    Ymmärsinkö nyt oikein, että Juha-Antti Lamberg kutsuu kirja-arvostelua ”puolustuspuheenvuoroksi” huolimatta sen sisältämästä negatiivisesta kritiikistä ja tavasta kommentoida teoksen puutteita? Tämä ei vastaa ainakaan omaa käsitystäni puolustuspuheenvuorosta. Vilkunan kirjaa en vielä valitettavasti ole lukenut.

    Riikka Ylitalo
    FM, jatko-opiskelija

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  9. epäilevä tuomas

    millä pätevyydellä virtanen ja piippo arvioivat historiatieteiden kirjaa? toinen opiskelee valtio-oppia ja toinen opettaa kirjallisuutta. molemmilla on vielä vasemmistoliittolaisina kyseenalaiset motiivit arvostelun kirjoittamiseen

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  10. Utelias seuraaja

    Tämä keskustelu Kustaa Vilkunan kirjan arvostelusta näyttäisi ihan professoritasoa myöten noudattavan niin sanottua Ad hominem -argumentin kaavaa, ja sehän on seuraava:

    henkilöt X ja Y esittävät argumentin
    henkilöiden X ja Y ominaisuuksissa tai motiiveissa on jotain vastenmielistä
    siispä argumentti on epätosi

    Kyllä tähän nyt tosiaan olisi saatava joku historiantutkimuksen ammattilainen jatkamaan keskustelua.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  11. epäilevä tuomas

    ad hominemiin vetoamalla ei kritiikkiä karkuun pääse. kyllä jääviyden tarkastelu on osa rutinoitunutta tieteentekoa. ei vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus kenenkään puheesta väärää tee, mutta kyllä sellainen on tehtävä näkyväksi, jotta lukija voi paremmin tekstiä ymmärtää. poliittisesti motivoitunut arvostelu ei kuitenkaan ole suurin ongelma tässä arvostelussa, vaan tietämättömyys ja ammattitaidon puute

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  12. Utelias seuraaja

    Jääviys akateemisessa kontekstissa tarkoittaa, että tekstin arvioija katsoo maailmaa samasta pienestä reiästä, on kirjoittajan kaveri tai edustaa samaa laitosta tai koulukuntaa, jonka asemia mahdollisesti täten puolustaa.

    Raikasta ja tervetullutta on sen sijaan tieteiden ja koulukuntien välinen keskustelu, jossa oman pätevyyden alue, omat näkevät ja sokeat pisteet tarkentuvat rajoiltaan.

    Jylkkariaviota voi luonnehtia puolustuspuheenvuoroksi, mutta sellainenkin on sallittua. Olisi toki hyvä kaikissa näissä asetelmissa tehdä oma kirjoittajapositio mahdollisimman näkyväksi.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

  13. Lukuhullu

    ”Historiaa ei todellakaan voi kirjoittaa pelkkien arkistolähteiden avulla!” (Matti Klinge: Kadonnutta aikaa löytämässä. 2012, 110)

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.