Ei hakutuloksia.

Jani-Petterin syli ei lohtua tarjoa

 

”Teatteri on kuollut. Tai ei ehkä sittenkään, liennyttää näyttelijä Jouni Salo. Teatterista löytyy edelleen jotain syvällistä, mitä tusinaviihde ei tavoita.

Mä oon kotosin tuolta Pohjanmaalta, Kaustiselta. Se tunnetaan musiikkipitäjänä. Se on monen kulttuurin risteyskohdassa. Musiikki on pesiytynyt sinne jäädäkseen. Niinä pahoina aikoina ku kirkko tukahdutti kulttuuria, tanssimista, musiikkia, sillä pienellä vapauden saarekkeella se on saanut elää.
Aloitin 6-vuotiaana viulunsoiton opinnot, mutta en mahtunut sen pitäjän 300 parhaan joukkoon, joten mä päätin lopettaa.
Kaikki se missä oli mukana ja mitä näki, se tarttui puseroon aina. Totta kai mä olin koulussa kaikissa ohjelmissa ja niin edelleen. 80-luvun alussa sinne perustettiin musiikkiteatterikoulutus, kesäyliopisto. Siinä aukes mahollisuus, että pääsi vuosittain hyvän ammattiohjaajan koulutukseen ja ohjaukseen. Tää oli harvinaista siihen aikaan maaseudulla.
Tosiasiallisesti kiinnostus teatteriin heräsi, kun olin muuttanut Jyväskylään ja satuin tapaamaan oikeita ihmisiä. Perustettiin Yövieraat -teatteri, tää oli vuonna -88. Se lähti liikkeelle yltiöpäisestä haaveen toteuttamisesta, tai toteuttamisyrityksestä. Siitä syntyi nopeasti hyvin tuottelias teatteri, Suomi kierrettiin ympäri pariin kertaan. Porukka suhtautui siihen äärimmäisen tosissaan, mutta ei vakavasti.

Mä opiskelin täällä kulttuurintutkimusta yliopistossa, tai matematiikkaa mä alun perin opiskelin. Toinen jalka oli jo menossa syvemmälle, olin tutkijaryhmässä mukana. Mutta mä jätin ne hommat kertaheitolla opintojen loppuvaiheessa. Oliko kypsyyttä vai kypsymättömyyttä, mutta se valinta oli ehdoton. Päätin, että teen teatteria niin paljon ku mahdollista, niin kauan ku mahdollista. Totesin, että myös yliopiston ulkopuolella voi sivistää itseään.

Jyväskylän kaupunginteatteriin sain kiinnityksen -95. Oon jotenkin sitoutunut tähän kaupunkiin. Tää on äärettömän aktiivinen teatterikaupunki, teatteri ei ole täällä mikään kummajainen. Teatterin tekemisen innostus lähtee suusta suuhun, esimerkistä. Mulla on romanttinen ajatus siitä, että teatteri on just sitä ruohonjuuritason toimintaa.

Maailma on muuttunut ihan hirveesti, yhä nopeammin ja yhä kummallisemmaksi. Kun avaa lehen, niin siellä Jani-Petteri sekoitti Keljon, ja 28-vuotias poika järkyttyi kun Salkkari-Seppo teki rankan tempun.
Teatteri on ollut aika monen suojapaikka, totalitarismia vastaan, sensuuria vastaan. Se on sanan, älyn, ilmaisun ja tunteen liitto. Herää vaan kysymys, onko Jani-Petterin ja Salkkari-Sepon kainalo se, mihin voi mennä suojaan ja turvaan. Hakemaan järkähtämätöntä inhimillisyyttä. Mun vastaus on ei.
Teatteri on jotain muuta ku mediaseksikkyys ja ihmisten miellyttämisellä hankittu suosio. Ilman muuta pitäisi yrittää tulla kuuluisaksi, mutta ei miellyttääkseen, vaan että ajatuksia kuultaisiin kaiken sen hölinän yli.
90-luvun puolivälissä olin City-lehden mukaan Jyväskylän neljänneks puhutuin henkilö. Se riittää, ei se mitään tuo.

Teatterin tarkoitus ei ole vapauttaa syyllisyyden tunteista, vaan aiheuttaa niitä. Tekemällä esityksiä, jotka on puhtaasti miellyttäviä ja lohtua tarjoavia ja ongelmia ratkaisevia autetaan katsojaa hyväksymään, että ei ole hätää. Vaikka hätä on helvetin suuri.
Tässä mielessä teatteri on kuollut, että Jani-Petteri tukki Keljon liikenteen. Milloin teatteri tukki yhtään mitään? Kukin voi miettiä, millainen voima teatteri nyky-yhteiskunnassa on. Mutta ruohonjuuritasolla kasvatetaan uutta sukupolvea. Jotkut sitä teatteria pitää hengissä. On vakiintuneita tekijöitä ja katsojia, siinä se tulos on.
Teatteri on tässä ja nyt, se ei oo mitään museotyötä tai katedraalin rakentamista, vaan nopeeta toimintaa.

Tosiasia on se, että laitosteatteri on sitovaa työtä, siinä ei ehdi mitään taiteilijaelämää viettää. Meillä on kaksosanen päivä kuus päivää viikossa, se vie kaiken ajan. Siinä kyllä gloria karisee. Toisaalta sitä gloriaa on kuitenkin sen verran, että… Tää on oma valinta, ei voi muuta sanoa.
Mulle mieleenpainuvimpia esiintymistilanteita ovat ääripäät. Esiintyminen Moskovan yliopiston teatterissa Neuvostoliiton romahtaessa, tai sahan ja urkuharmonin kanssa 700 vasemmistopunkkarille, nää ei toistu. Suhteessa tähän viime vuodet on olleet enemmän ku tavanomaisia.
Teatterin kiinnostavuus on suoraan suhteessa siihen, kuinka kompleksinen se näytelmä on. Nautin kun on pirun paljon vaikeeta tekstiä ja joudun pistämään itteni äärirajoille. Se aika, kun oli vaan kiva olla mukana on jäänyt yläasteelle.
Näyttelijälle jokainen repliikki on mahdollisuus. Toiset työt kiinnostaa enemmän ku toiset, mutta yhtä kaikki, se on mahdollisuus.
Rooli ei jää päälle. Ei aitajuoksijakaan mene loikkimalla kotiin, mutta kyllä se varmaan mielessä on.

Mulla on nyt uusioperhe kissoineen ja koirineen. Kumppani on yliopistomaailmasta. Teatteri nielee yksityiselämän, mutta perheaikaakin jää, se on vaan kummallisiin aikoihin.
Paraikaa juonin mitä teen viiskymppisenä, parin vuoden päästä. Aion tehä jotain repäsevää. Musta on kiva juonia kaikenlaista sitä vuotta ajatellen. Aion ottaa haaveet omiin käsiini.”

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.