Sammutan television ja haukottelen. Pitäisiköhän mennä nukkumaan, sanon. Hän ei vastaa. Riisuudun ja pujahdan peiton alle. Hetken kuluttua hän saapastelee äänettömänä vuoteeseen. Ähkäisee raskaasti ja yrittää saman tien vaipua uneen. Käännyn hänen puoleensa ja hän näyttää kiusaantuneelta. Älä yritä mitään, hänen kiristynyt ilmeensä viestittää. Ojennan kättäni, mutta hän nousee ja menee pois. Sohvalle. Iltaisin hän haluaa nukkua rauhassa, ei siedä lässytystä.
Seuraavana päivänä tulen kotiin luennoilta. Aamulla pedattu sänky on myllätty. Hän on tietysti taas nukkunut koko päivän.
Hymyilyttää. Tällaista on elämä äijän kanssa, todellisen alfauroksen.
Kyseessä on nelivuotias kääpiöspanieli Tapsu.

On miesten ja koirien välillä silti erojakin.
Kun koira joskus tuijottaa minua pää kallellaan ja yrittää selvästi miettiä, mistä nyt on kyse, minua alkaa naurattaa sen suloisuus. Hehkutan kaikille, miten älykäs se on.
En koskaan huuda “Jos sä et kerran ite tajua, mikä on, niin ihan turha ees selittää!”
En lähetä ystävälleni tekstaria, jossa kysyn epätoivoisena, mitä nyt tehdään, kun olen ollut jo monta tuntia hiljaa ja näyttänyt surulliselta, eikä mies vieläkään vaan tajua, että olen edelleen suuttunut siitä yhdestä jutusta.
Joskus katselen koiraani, jonka ainoa intressi on nostaa koipeaan mahdollisimman moneen seinään. Olen hirveän ylpeä siitä. Pörröinen häntä pystyssä se raapii maata. Hän kävi tässä!
Pihalle kuseksiva mies saa osakseen raivokasta ivaa. Uskomaton moukka.

Miehen rinnastaminen koiraan on kai oikeastaan aika vanha vitsi. Mutta kovasti ne vain muistuttavat toisiaan. Molemmat vahtivat reviiriään. Yhtä jäykin jaloin he kävelevät ohi uhaksi kokemiensa asioiden. Miehellä se voi olla epäilyttävä jengi bussipysäkillä, koiralla maassa liehuva tyhjä muovipussi.
Kummatkaan eivät siedä kovia otteita. Pikku nuha kaataa miehen sänkyyn ja koira kiljaisee vertahyytävästi kun havunneulanen osuu sen tassuun.
Koirat työntävät mielellään kuononsa narttukoirien takamukseen, ja miehet… pitävät takamuksista myös.

Parhaita yksilöitä ovat ne, jotka jaksavat ilahtua aina sinut nähdessään, vaikka tulisit kotiin keskellä yötä äänekkäästi kompuroiden. Ja vaikkeivät ilahtuisikaan, ovat kumminkin lepytettävissä ylijääneellä grilliruualla.

Emmi Tuomisto

Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija.