Suurten opiskelijatapahtumien aikana poliisin tehtävänä on olla ennaltaehkäisevästi esillä opiskelijoiden keskellä. Päihtyneitä tarkkaillaan ja käsirysyihin puututaan välittömästi. Kuvat: Sarianna Halonen

Kauppakadun Appro täyttää Jyväskylän keskustan riehakkaalla haalarikansalla. Onko poliisilla yhtä hauskaa kuin opiskelijoilla? Vietimme tapahtumaillan ylikonstaapelin matkassa.

 

Pahasuinen vanhempi nainen tulee kampuksen kentän laidalla vierelleni ja motkottaa opiskelijoiden hömpötyksistä:

”Aina sama, vuodesta toiseen. Eivätkö aikuiset osaa käyttäytyä, juhlivat vaan. Siinä tulevaisuuden toivomme!”

Peitän huvittuneen virneeni ja tyydyn myötäilemään.

”Tuskin he häiriöksi ovat.”

 

Satapäinen haalarikansa odottaa malttamattomana lähtöään. Kauppakadun Approbatur, tuo Jyväskylän syksyn suurin opiskelijatapahtuma, on alkamassa.

Voisiko iäkkään rouvan pelko haalaripukeisten häiriköinnistä käydä toteen? Viisituhatta opiskelijaa sullottuna keskustan baareihin voi kyllä tehdä tiukkaa.

Ja onhan tapahtuman ideana juuri kokeilla rajojaan juomisen saralla. Tähän ovat asennoituneet myös keltahaalariset kulkijat, jotka huudattavat äärirajojaan Cheek olkapäällä pauhaten.

Olen varma, että Helsingistä saakka tullut miesporukka on hiukan jo treenaillut matkallaan Jyväskylään.

”Muutama keskiketterä, jotta pääsee hyvin jo alusta maulle”, jengistä nauretaan.

Voisin lyödä vaikka vetoa, etteivät nämä ennen iltapäiväneljää aloittaneet selviä yöneljään saakka. Viidentoista minuutin välein tutkintokokelaita päästetään irti kaupungin sykkeeseen.

 

Helsingin kauppakorkeakoulun edustajat tavoittelevat laudaturin arvoista suoritusta, joka tarkoittaa 15 suoritusleimaa vielä tyhjään todistukseen.

Kello on seitsemän. Värikirjo ja edestakaisin poukkoilevat suorittajat täyttävät hämärtyvän keskustan. Kompassi on kauempaakin tulleille tuttu ja turvallinen maamerkki, josta haarautuvat tiet vievät hiljalleen täyttyville suorituspaikoille. Turvallisuutta lisää Suomen Punaisen ristin oma ”ambulanssi”.

Vapaaehtoiset partioivat kadulla puoleen yöhön saakka.

”Vaikka osallistujia on tuhansia, on ensihoitotehtäviä vain muutamia. Puolilta öin alkaa vasta tapahtua”, Aarno Vitikainen Jyväskylän osaston ensiapuryhmästä tietää.

Sitä minäkin odotan, pelonsekaisin tuntein.

Odotan myös haalaripukuista Petri Hännistä. Hän on koulunsa jo käynyt, mutta yhä mies hyppää päivittäin sinisiin haalareihinsa.

Poliisit-televisiosarjasta tuttu mies toimii tänä iltana yökkönä kaduilla, yhdessä muiden partioiden kanssa.

Myönnän, jännittää. On jännittänyt jo pari tuntia, kun miehen olisi sovitusti pitänyt soittaa ja napata minut kyytiin tarkkailemaan Kauppakadun touhuja koppiauton kyydistä. Missä ihmeessä poliisi lupauksineen viipyy?

 

Juomalla tentittävät suoritukset alkavat hiljalleen vaikuttaa: melu kovenee ja vauhti kiihtyy. Yhdeksän aikaan pimeässä keskustassa käy sekava kuhina, mutta poliiseja ei näy missään. Kuinka voi se olla mahdollista, kun keskustassa on käynnissä tällaiset kansanmarkkinat?

Vihdoin poliisiauto!

Juoksen sitä kohden käsiäni heiluttaen ja Hänninen aukaisee ikkunan:

”Sinua minä olen etsinyt, puhelut eivät mene keskustassa läpi.”

Poliisi etsi minua. Kuulostaa jotenkin absurdilta, mutta olen helpottunut päästessäni vihdoin kylmästä poliisin kyytiin.

Hänninen auttaa päälleni suojaliivin. Hetkinen. Mihin olen oikein ryhtymässä?

”Kauhuskenaario olisi, että joku ampuisi autoa kohden ja luoti menisi lasin läpi suoraan takapenkille, missä istut.”

Pujautan painavan liivin takkini alle ja painun tummennettujen lasien taa, maijan keskiosaan. Kenttäjohtajan tehtäviä hoitava mies partioi tänä yönä poikkeuksellisesti yksin.

 

Poliisin ilta on ollut kiireinen − peltikolareita, rattijuopumuksia, näpistyksiä, itsetuhoisen rauhoittelua… Tapahtumat ovat keskittyneet lähiöihin, mikä selittää virkavallan vähyyden keskustassa. Vaikka väkimassa juhlii Kauppakadun tuntumassa, ovat ongelmat toisaalla.

”Opiskelijat eivät missään nimessä ole ´pahimpia asiakkaitamme´. Pääasiassa he käyttäytyvät hyvin. Joskus joku nauttii alkoholia liikaa ja sammahtelee, mutta yleensä kaverit huolehtivat toisistaan.”

Siltä vaikuttaa myös tänään. Ainoastaan pari haalaripukuista pullonheittelijää on saanut poliisin huomautuksen.

”Saapa nähdä, kuinka moni jaksaa neljään saakka. En usko rähinöintiin, mutta jos tuo väkimäärä purkautuu yhtä aikaa ulos keskustaan baarien sulkeuduttua, tulee meidän olla näkyvillä ennaltaehkäisevästi. Sitten tarvitaan jo useampi partio keskustan alueelle.”

 

Kerättävien leimojen määrä kasvaa uusilla suorituskerroilla. Vaatimukset ovat naisilla maksimissaan 17 juomaa ja miehillä 19. Übertohtoreita tavattiin tänäkin vuonna Approssa kymmeniä.

Kauppakadun väkimassa väistelee keskellä pujottelevaa autoamme. Auto saa pitkiä katseita ja osoitteluja.

Korvanappiin tulee hälytys ja meille tulee kiire: pahoinpitely Tikkakoskella. Toinen partio hälytetään kaveriksi ja jätämme approkansan juhlimaan taaksemme.

Ennalta tiedetään, että tekijä on poliisille tuttu ja hän on vastustanut poliisia aiemmin. Nelostie on hiljainen. Ajamme rajoitusten mukaan kohti poliisille tuttua päämäärää.

”Valitettavan usein käymme samoissa perheissä ja kodeissa vierailulla”, Hänninen kertoo kaasujalkaansa pidätellen.

Tehtävän kiireellisyyttä nostetaan, kun korvanappiin kerrotaan epäilys tekijän HIV-positiivisuudesta. Kaasujalka alkaa painaa ja pian ohitsemme kiitää toinen partio matkalla samaan kohteeseen.

Siniset valot risteilevät pimeydessä ruskaisia puita vasten. Hetkessä 20 kilometriä on taittunut ja nopea käännös vasempaan saa turvavyön painautumaan voimakkaasti kylkeäni vasten. Nyt on kiire, nyt ei leikitä.

 

Perillä tilanne on onneksi rauhoittunut. Uhrilla on kaksi katkennutta hammasta ja tekijä on poistunut paikalta. Henkilöllisyys on poliisin tiedossa, eikä miehen uskota olevan enää vaaraksi.

”Juoppojen keskinäinen välienselvittely, toinen partio tekee rikosilmoituksen pahoinpitelystä”, Hänninen kertoo.

Kuusitoista vuotta poliisina toiminut tietää alkoholin haitat, huumeista puhumattakaan.

”Jyväskylässä huumeet näkyvät katukuvassa, jos vain osaa katsoa. Ennen narkkarit touhusivat kodeissaan, mutta nyt heitä näkyy päiväsaikaan pyörimässä keskustassa. Opiskelijoiden ongelma huumeet eivät ole, vaan yleensä käyttäjät ovat toimettomia, joilla menee muutoinkin huonosti.”

Matkalla Jyväskylään käymme hiljentämässä nuorisoporukan Tikkakosken ytimessä.

”Kukaan ei tietenkään ole huudattanut stereoita, kuten on ilmoitettu”, Hänninen ennakoi hymyillen mennessään jututtamaan autoa vasten nojailevia tupakoivia nuoria.

Bingo! Mitään musiikkia ei ole kuulunut poikien korviin koko iltana, tietenkään.

 

Tampereen teknillisestä yliopistosta Jyväskylään saapunut ryhmä on Kauppakadun Approssa ensi kertaa. Vielä kello 20 aikaan leimakortit olivat tyhjät. ”Tavoitteet ovat kovat, mutta niin ovat kyllä rastipaikkojen jonotkin”, hyväntuulisesta porukasta harmitellaan.

Virkapukuinen ylikonstaapeli on rento mies. Rupattelutaito lienee yksi poliisikokelaiden pääsyvaatimuksista.

Oliko poliisikoulussa opiskelijabileitä?

”Omistani on aikaa, mutta kyllä niitä pippaloitakin oli. Pääasiassa meillä kuitenkin oli työhaalarit yllä”, Hänninen kertoo verkkaisen iloisesti.

Kuulostaa siltä, että päivänvaloa kestämättömiä juttuja on myös niissä bileissä tapahtunut.

Hännisen mukaan Kortepohjan ylioppilaskylä ei ole poliisin silmissä ”paha paikka”. Enemmän työllistävät tietyt toiset opiskelija-asuntolat, joissa meteli karkaa useasti.

”Toiset juhlivat ja toiset haluaisivat lähteä aamulla kouluun. Asuntoloita on joka puolella kaupunkia. En täsmennä pahimpien sijaintia.”

 

Saavumme takaisin Appron sydämeen ja hämmästymme jatkopaikkojen jonoja.

”Onpa vain jono Londoniin! Ei tuollaista ole koskaan viikonloppuisinkaan ollut.”

Samanlainen jono Gigglin Marliniin ja Escapeen. 5 000 ihmistä ja viisi jatkopaikkaa tekee 1 000 opiskelijaa jatkopaikkaa kohden.

”Jotakin jo itkettää”, Hänninen vinkkaa punahaalarista naista.

Ilta alkaa siis jo kääntyä laskuun. Kyllä minuakin itkettäisi moisessa jonossa vartominen.

Kello lyö puolen yön. Poliisin ikkunaan koputetaan.

”Vakihöpöttäjä koputtelee”, Hänninen sanoo ennen kuin aukaisee ikkunan.

”Iltaa iltaa. Aion lähteä kotiin seuraavalla linja-autolla”, päihtynyt vanhempi herra sopertaa ylpeänä.

”Teeppä tosiaan niin. Se on hyvä suunnitelma”, Hänninen kannustaa ja mies jatkaa matkaansa hoiperrellen.

”Osan on vaikea mieltää, ette teemme töitä, kun täällä keskustassa kökimme. Tarkkailemme ja otamme vastaan hälytyksiä. Ei meillä ole aikaa jutella turhanpäiväisiä. Aina ei jaksa hymyillä kuvia ottaville rupattelijoille ja moni saa meistä tylyn kuvan…”

Lause keskeytyy, kun korvaan tulee ilmoitus 11-vuotiaasta kateissa olevasta pojasta. Poika on sijoitettuna perheessä ja pyörii tiettävästi vanhempien poikien matkassa.

”Elämän lähtökohdat eivät ole kaikilla samat”, Hänninen pohtii.

Karua, kuinka toisten juhlan aikana toisilla on suuri huoli. Ajamme keskustan tukkoisista puhelinkentistä syrjemmäs ja Hänninen soittaa sosiaalipäivystäjälle ilmoituksesta:

”Onko tietoa, mistä poikaa voisi etsiä?”

Poika on kateissa jo neljättä kertaa viikon sisällä. Siksi etsintöihin ei nyt ryhdytä, pojalla ei ole hengenvaaraa. Aamulla asian selvittelyä jatketaan.

 

Helsinkiläisellä Matti Änköllä on viitassaan ja haalareissaan yhteensä 4078 haalarimerkkiä. Kuusi niistä on Kauppakadun Approsta. Mies on fuksi vuodelta 1987 ja hänellä on yhä ensimmäisen tutkinnon opintotukia nostamatta.

Aamu koittaa pian haalarikansallekin, mutta nyt juhlat ovat parhaimmillaan. Kadulla jaetaan rakkautta halauksin. Joku hyppää toisen selkään ja Hänninen aavistelee kohta jotain sattuvan.

”Älyväläykset ovat humalassa mitä ihmeellisimpiä. Alkuillasta joku haalariporukka melskasi liikennemerkin kanssa. Poliisin vinkkelistä yliopistolaiset kuitenkin keskittyvät enemmän opiskeluun kuin juhlimiseen.”

Tuota en juuri tuolla hetkellä olisi voinut allekirjoittaa, mutta huojentuneena hyppään auton kyydistä pois ja vinkkaan Hänniselle:

”Tapahtumaköyhää iltaa teille! Toivottavasti ei enää tavata!”