Kerrottakoon heti, ettei meillä ole autossa navigaattoria. Ajaminen on jännempää, kun on turvauduttava karttaan ja suuntavaistoon. Ja aina voi kysyä apua – mitä mieheni ei vieläkään usko.
En silti ole teknologiavastainen. Itse asiassa minulla on idea, josta saattaa tulla megaluokan juttu.
Ehdotan, että insinöörit kehittäisivät henkisen navigaattorin, joka auttaisi elämän hukkatilanteissa. Kun naapurin kanssa tulisi riitaa siitä, kaadetaanko tontin rajalla oleva omenapuu, molemmat napsauttaisivat päälle omat navigaattorinsa, ja heti tulisi ohje: lähestyt umpikujaa, tee henkinen u-käännös.
Myönnän, että tässä on yksi ongelma: auktoriteettiuskovaisina suomalaisina molemmat tietenkin tottelisivat heti, ja kinaa tulisi lopulta siitä, kumpi antaa periksi. Jos navigaattoriin olisi vielä lätkäisty hammastahnatuubin tapaan merkki ”Suomen viranomaisliitto suosittaa henkisen navigaattorin päivittäistä käyttöä”, kuka uskaltaisi uhmata kapistuksen antamia ohjeita?
Tähänkin löytyisi kyllä ratkaisu. Navigaattorit pitäisi suunnitella erilaisten henkisten topografioiden mukaan. Olisi navigaattoreita ylikilteille, kuumakalleille, jahkaajille…
Omenapuuesimerkissä jääräpäisemmän naapurin navigaattori ilmoittaisi, että kyseessä on tyyppivika: ”Olet taas kiilamassa ohi, pysähdy heti ja päästä toinen menemään ensin.”
Pehmeämielisemmän osapuolen opastinlaite muistuttaisi: ”Pysy tällä kaistalla, sinulla on etuajo-oikeus.”
Ei mutta hitto! Mitä jos kuumakalle ottaisi korista jahkaajille tarkoitetun navigaattorin? Ylikiltti jyräluonteille tarkoitetun? Teknologiafirmojen palautepuhelimet pärisisivät yötä päivää, eikä poliisi ennättäisi ottaa kiinni ensimmäistäkään rattijuoppoa, kun joutuisi säntäämään henkisten navigaattoreiden aiheuttamasta nujakasta toiseen.
Vedän ehdotukseni takaisin. Ehkä kaltaiseni keltanokkakirjailijan kannattaa vain keskittyä pohtimaan jälkistrukturalistisen narratologian viimeisiä käänteitä tai sitä, onko luvulle parempi otsikko: ”Visiitti rajan takaa” vai ”Vaarivainajan viimeinen visiitti”?
Tiina Piilola