Maaliskuinen ahava piiskaa hiekkaa kasvoille tiistaina 18. päivä. On hakeuduttava suojaan sisätiloihin, ja sitähän tarjoaa anniskeluravintola Cheers. Urheiluorientoitunut ilma tervehtii sisällä: televisioista näkyy kolme eri kisalähetystä, yhdessä kiekkoa, toisessa futista.
Kello olisi viisi aina jossain päin maailmaa ja jossain pelattaisiin aina jalkapalloa. Ilmassa tuoksui paistuneen kanan rasva. Punaisiin nuttuihin sonnustautunut joukko herrasmiehiä käy iloista keskustelua ravintolan perällä. Heillä kaikilla on mitalit kaulassa ja Suomenmestaruutta julistavat lippalakit.
Paikallisjoukkue Jyväskylän seudun palloseura (JPS) voitti miesten jääpallon Suomen mestaruuden päättyneen Bandyliigakauden viimeisessä koitoksessa maalein 4–2, finaalisarjassa lappeenrantalaista Veiterää vastaan. Pelaajien aura oli taianomainen, kaikki heissä huokui voittajaa.
Katselen heidän tyytyväisiä eleitään, avaan muistion, kirjoitan kolme kysymystä nopeasti ja lähestyn heitä onnittelemalla Suomen mestaruudesta. Pyydän kahta pelaajaa vastaamaan kolmeen nopeaan kysymykseen voittamisesta, kerron nauhoittavani vastaukset.
Pelaajat katselevat toisiaan, he vaikuttavat ääneen sitä sanomatta tietävän kenet asiaan nakitetaan.
Mukaan lähtevät Saku Hämäläinen, 26, ja Aki Manninen, 23. Hämäläinen on kokenut jääpalloilija, hänelle on kertynyt pelikokemusta jopa Ruotsista Allsvenskanista, joka on jääpallopiireissä iso juttu.
Nuori ja lupaava Manninen opiskelee terveystieteitä Jyväskylässä toista vuottaan. Istuimme alas viereiseen pöytään ja luin kysymykset kerran läpi. Sen jälkeen kerroin aloittavani nauhoitukset.
Millaista on voittaa Suomen mestaruus?
”Onhan se hienoa. Laji ku laji, siel on aina ne huiput ja parhaat, jotka taistelee kahden kesken siitä, kuka on paras”, sanoo Hämäläinen.
”Jos miettii harrastajamääriä, niin se on pieni porukka, jotka sitä pääsee hakemaan, ja sit kun sen vielä voittaa. Täytyy olla ylpeä saavutuksestaan.”
Neljännen maalin finaaliottelussa tehnyt Hämäläinen vertaa mestaruuden voittamista haluamansa koulupaikan saamiseen tai juuri oikean työpaikan löytämiseen ja korostaa voittamista juuri tavoitteiden toteutumisena.
Manninen komppaa Hämäläistä ja täydentää: ”Se on unelma, joka asetetaan jo pienenä, mutta myös joka kausi ja siitä unelmasta lähdetään liikkeelle.”
Jos voittaminen tuntuu tavoitteiden ja unelmien toteutumiselta niin, kuinka tavoitteita kohti kannattaa käydä? Seuraava kysymykseni kuului: Minkälaisen neuvon antaisit tyypille, joka tavoittelee parhaana jossakin olemista?
Manninen aloittaa kertomalla, kuinka hänelle tulee mieleen vanha klisee.
”Täytyy tykätä siitä, mitä tekee. Jos oppii nauttimaan siitä harjoittelemisestakin, niin silloin sitä tekee aina hitusen enemmän.”
Hämäläinen kuvaa Mannisen ”tyhjentäneen pajatson”. Hän painottaa sitä, kuinka tärkeitä kaikki pienet asiat ovat, kuinka niistä tulee suuria asioita.
”Jokainen on monen pienen asian summa”, sanoo Hämäläinen.
Voittaminen on tavoitteellista puuhaa, joka vaikuttaisi vaativan päivittäistä sitoutumista. Hämäläinen kertoo, ettei vastoinkäymisille saa antaa myöten.
”Täytyy yrittää vain päästä niistä yli.”
Voittaminen saattaa olla jopa eräänlainen elämäntapa. Voittaminen on lifestyle-valinta, johon sitoudutaan samalla tavoin kuin keto-dieettiin tai saliharrastukseen, mutta sen sijaan, että tehdään yhtä asiaa täysillä, tehdään kaikki asiat hyvin ja huolella. Jokainen isompi kokonaisuus on pienimpien palastensa kokoon pantu summa.
Mieleeni juolahtaa kysymys, päätän poiketa käsikirjoituksesta. Ennen minkään uuden elämäntavan valitsemista tulee tietää ,mitä syön aamiaiseksi? Siispä kertokaas nyt sitten jätkät, kun ootte voittaneet Suomen mestaruuden, niin mikä on voittajan aamupala, mitä siihen tulee?
”Peliaamuna se oli aika vaikee se aamupala. Ei meinannut olla nälkä, sellanen hirvee kutkutus kropassa”, Hämäläinen sanoo.
Voiton jälkeisenä aamuna hän kuvaa aamiaisen olleen ”helposti otettava”. Manninen naurahtaa ja kuvailee kysymystä vaikeaksi.
”Ennen peliä se on monesti vähän sellaista pakkosyömistä, et saa ne riittävät ravintoaineet ja energiat kroppaan.”
Mestaruusaamiainen on kuulemma hiukan vapaamuotoisempi ja hyvä niin, sillä saavutettujen tavoitteiden juhliminen ja niistä nauttiminen on tärkeää, kuten Manninen kertoikin puhuessaan parhaana olemisen saloista.
Tässä nopeassa ja tauottomassa ajassa voimme oppia paljon JPS:n pelaajilta. On hyvä pysähtyä projektien äärelle silloin, kun ne valmistuvat, muuten kaikki saattaa mennä ohi niin nopeasti, ettei muistanut nauttia matkasta.
Hämäläinen ja Manninen varmasti tietävät, mistä puhuvat – heidän rentoutuneet sekä karismaattiset eleensä, ilmeensä ja asentonsa huutavat voittavia valintoja. He hymyilevät ja katsovat itsevarmoina silmiin. Heidän seurassaan on hyvä olla, saan hetkeksi jotain siitä mukaani – ehkä voittaminen on elämäntapa, joka tarttuu.
Mannisen ajattelu antamansa vinkin taustalla kiteyttää hyvin sen, mitä olen tuoreilta suomenmestareilta oppinut voittamisesta.
”Jokainen urheilija tai muutenkin kuka vaa, uhraa tosi paljon asioita”, veistelee Manninen.
”Siitä, mitä tekee, on pakko pystyä nauttimaan, siitä harjoittelemisestakin, jos sä uhraat sen eteen, eikä se anna sulle mitään tai sä et tykkää siitä, nii se on vain sellainen yhtälö, joka ei toimi pidemmän päälle ollenkaan.” ▬