Erään tarinan mukaan valkoinen mies palkkasi afrikkalaisia alkuasukkaita kantajiksi viidakon läpi. Useita päiviä kuljettiin kohti päämäärää, josta alkuasukkaat eivät juuri mitään tienneet, saatikka ymmärtäneet sen merkitystä tai sitä, miksi sinne oli niin kova kiire. Lopulta alkuasukkaat pysähtyivät matkan varteen, eikä mikään maanittelu tai rahallinen korvaus saanut heitä liikkumaan.
He jäivät odottamaan, että sielut ehtivät saada kehot kiinni – sielut kun olivat jääneet jälkeen järjettömän kiirehtimisen vuoksi.
Mihin valkoisella miehellä oli kiire? Miksi sinne oli päästävä äkkiä? Jos vuosien päästä kysyttäisiin, oliko päämäärä ylipäänsä niin tärkeä, että sinne kannatti mennä, mikä olisi vastaus?
Ongelma on joko olla kaukaa viisas tai sitten jälkiviisas. Sitä haluaisi oman jälkiviisauden lankeavan yhteen kaukoviisauden kanssa. Mutta on mahdotonta olla viisas ilman sielua. Alkuasukkaiden pyrkimys lähentää etu- ja jälkikäteisviisautta edellytti sielun odottamista.
Miltä tuntuisi havahtua huomaamaan viimeisten viiden vuoden elämästä johtaneen hirvittävällä kiireellä – ei mihinkään tärkeään? Tai elämään, jota itse ei ole saanut valita? Ulkopuolisten hivauttamat piiskaniskut tai lupaamat helyt voivat ajaa meitä kiirehtimään niin, ettei sielu pysy mukana.
Pirullinen on piiskaaja, sillä sillä ei ole aina kasvoja. Kenelle sanot, että viime vuonna opintopisteitä ei kertynyt paljoa, kun odottelit sielun saavuttavan luetut tenttikirjat? Ovatko helyt kiireen arvoisia?
Kenelle sanot tenttikirjan todellisen ymmärtämisen olevan sittenkin parempi kuin kuukautta aiemmin valmistuminen? Kantamukset on naulattu selkään, eikä sieluttomalla ole harkittua kaukonäköisyyttä, jota jälkiviisaus ei pilkkaisi.
Hei ministeri! Hei virkamies! Luuletko todellakin hätäilyn auttavan? Oletteko kysyneet kantajilta, mitä he haluavat? Vai onko tarkoituskin vain käyttää heitä hyväksi?
John Pajunen