Ei hakutuloksia.

Teksti Susi Nousiainen Kuvat Niklas Isberg

Pojat on vaikka mitä muutakin – kahden lapsen isä ja transmies Susi Nousiainen pohtii, kuinka kasvattaa poikia nykyaikana

Kun vuosi sitten luin ensimmäistä kertaa kirjaa nimeltä Poikatutkimus, mietin miksi se ilmestyi vasta nyt. Tuntui, että tytön tai naisen rooliin liittyviä ja sitä kyseenalaistavia kirjoja oli pilvin pimein, mutta pojat tuntuivat olevan aina jotakuinkin samanlainen pakkaus riehumista ja autonrakennusta.

En ole koskaan kuullut toistettavan niin monta kertaa sanontaa “Pojat on poikia”, kuin Vastapainolta ilmestyneessä Poikatutkimus-artikkelikokoelmassa. Selatessani sitä totesin, etten myöskään ole koskaan lukenut yhtä montaa perustelua kyseisen mantran riittämättömyydelle.

Luin teosta kahdesta eri positiosta käsin: kasvattajana, ja poikana olemisesta harvinaisen vähän tietävän miehenä. Kahden pojan isänä minua kiinnostaa monien vanhempien tavoin, kuinka omia poikia voi tukea puhumaan tunteistaan, lukemaan kirjoja ja kasvamaan terveeseen, omia ja toisten rajoja kunnioittavaan maskuliinisuuteen. Isänä olen miehen malli, jolta he oppivat suhtautumisen omaan identiteettiin ja sukupuolirooleihin.

Mutta minkälaisen miehen mallin voi antaa isä, joka on kasvatettu tytöksi? Olen vanhempana loikannut äitiyden kategoriasta isyyteen oman transprosessini myötä, enkä ole henkilökohtaisesti kokenut tapoja, joilla pojaksi oletettua lasta kasvatetaan maskuliinisuuteen. Onko minulla siis varaa tulla pätemään maskuliinisuudesta, kun omassa passissani lukee “nainen” siihen asti, kunnes todistus lisääntymiskyvyttömyydestä kolahtaa postiluukustani?

Artikkelikokoelma Poikatutkimus on koottu vastaamaan poikasukupuolen näkymättömyyden aiheuttamaan tarpeeseen. Se voidaan nähdä osana sukupuolentutkimuksen, miestutkimuksen ja lapsuudentutkimuksen kenttää, esimerkiksi suhteutettuna tyttötutkimukseen, jossa lapsuuden feminiinisyyksiä käsitellään ja kyseenalaistetaan. Voi olla, että suhteessa tyttöyteen poikana olemista pidetään edelleen kulttuurisesti vakaampana, yksipuolisempana, itsestäänselvempänä. Kun tytön kohdalla puhutaan yksilön valtautumisesta ja voimaantumisesta, onko poika yhä aina yhdenlainen poika, normi, joka kasvaa yhdenlaista miehen mallia kohti?

Kirjassa esitetään perustavanlaatuinen ristiriita pojan, lapsimaskuliinisuuden, olemassaolossa: lapsi on toisaalta feminiinisen rinnalla nähtävä, heikko, herkkä ja suojeltava; toisaalta maskuliinisuutta edustavan yksilön tulee aktiivisesti erottautua feminiinisistä ominaisuuksista ja olla vallanpitäjä. Tässä ahtaassa kulttuurisessa ristivedossa sijaitsee poikalapsi.

Useissa kirjan artikkeleissa sivutaan huolta pojista. Poikien koulumenestys on uhattu, pojat eivät lue, pojat eivät saa olla jotain: poikien pitää saada olla poikia.

Sanonnan ”poika” todetaan sisältävän oletuksen luterilaisesta, heteroseksuaalisesta, vammattomasta, suomenkielisestä, valkoisesta, maskuliinisesta cis-pojasta, jota on tarpeen ohjata järjestämällä oikeita “miehen malleja” hänen elämäänsä.

Yllättävänä näyttäytyy se, että poikia koskeva huolipuhe on pyörinyt samojen teemojen ympärillä jo kaukaa 1900-luvun syövereistä. Kirjassa paneudutaan miehen mallin muutokseen esimerkiksi katsauksena isien julkisuudessa nousseeseen tarpeeseen olla läheisiä lasten kanssa, järjestelyihin joita kouluissa on tehty miehen mallin saamiseksi paikalle poikia varten, ja 1990-luvulla juurtuneeseen, abstraktiin mutta perustavanlaatuiseen “miehen malli” -puheeseen, joka esiintyy vaikkapa miestä kotiympäristöön lapsen luo toivovissa teksteissä.

Kaikella on syynsä, ja nykyisiin rakenteisiin vaikuttavat sata vuotta vanhat “Tiede sanoo…” -argumentit. Ensimmäinen kirjan neljästä artikkeliosastosta keskittyy historiaan ja osaa kertoa muun muassa, että 1920-luvulla poikien ailahtelevat tunteet liitettiin puberteettiin ja niiden odotettiin onnistuneessa aikuistumisessa poistuvan pikkuhiljaa takavasemmalle. Tytöt taas jäivät “epäkypsiksi” miehiin verrattuna, ja siksi olivat aikuisinakin tunteellisempia. Kuulostaa aika pahalta kaikille.

Mielenterveys oli yhtä kuin halu heteroseksuaaliseen avioliittoon

1930-60 -luvuilla psykoanalyysiteoriasta poistettiin sukupuolen ja seksuaalisuuden monimuotoisuus käytännössä kokonaan silloisilla poliittisilla agendoilla. Mielenterveys oli yhtä kuin halu heteroseksuaaliseen avioliittoon, ja kaikki muu johtui vääristymistä lapsi-vanhempisuhteessa. Kun ajattelen miten suurena perustana psykoanalyysia käytetään sekä arki- että akateemisessa puheessa ja muistan sen rinnalla, että saan tosiaan vaihtaa passiini miehen nimet vasta pakkosteriloinnin jälkeen, asiaan tulee ymmärrettävyyttä.

Historian näkeminen lisää ymmärrystä siitä, miten muinaisista lähtökohdista käsin esimerkiksi sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä säädellään yhä nykyäänkin, koska (30-luvun tyyliin rajatun) psykoanalyysin pohjalta ne voidaan määrittää häiriöiksi. Väitän, että ne ajatusmallit, joilla kaoottista yhteiskunnallista tilannetta ja ihmisyyskäsitystä yritettiin hallita toisen maailmansodan aikaan, eivät tuo turvaa nytkään.

On aika siirtyä eteenpäin.

Kuka tekee aloitteen tilanteen muuttamiseksi? Tietysti koulu, siellä ne pojat ovat. Mutta ketkä pojat ja mitä he saavat olla, sitä ohjaavat kasvattajat myös koulun ulkopuolella.

Esimerkiksi pojat on poikia -sanonnan taustalla on ajatus, että poikana olemisen luonnollinen osa ovat käytöshäiriöt, alisuoriutuminen ja väkivaltaisuus. Miehen malli. Mitäpä jos vastaavasti nyt vuonna 2019 sanoisi pokkana, että tytöt ovat luontaisesti huonoja matematiikassa ja liian herkkiä johtajiksi?

Elän henkilökohtaisesti siirtymää, jossa kaksijakoiset miehenä/naisena elämisen koodit tulevat valaistuksi ja ne on pakko kyseenalaistaa. Voin sanoa, että nämä itsestäänselvyyksinä hyväksytyt erot määrittävät huimasti asumisen tapoja sekä omassa ruumiissa ja sosiaalisissa ympäristöissä.

Tyttöjen lisäksi myös poikien haitalliset stereotypiat on syytä repiä esiin ja todistaa vääriksi, ja siihen tarvitaan tilan antamista poikien monimuotoisuudelle. Hauskana yksityiskohtana koulua käsittelevässä Poikatutkimus-kirjan osassa huomasin, että yhtenä vaihtoehtomaskuliinisuutena nostetaan tekstiin nörttipoikien kategoria, joka nykyään on yleisesti “cool”.

Mietinkin, missä määrin oikeaan maskuliinisuuteen ohjaaminen on kasvattajan tehtävä, ja missä kohtaa on hyvä väistyä antamaan tilaa poikien omista yhteisöistä kumpuaville uusille muodoille ja tavoille toteuttaa itseään poikana ja myöhemmin miehenä.

Miehisyyteen liitetään vallankäyttö, joka voi tulla esiin myös fyysisenä väkivaltana ja ikään kuin luonnollisena hierarkian rakentamisena suhteessa esimerkiksi naisiin tai vähemmistöihin. Kiusaamisesta kasvattajien on otettava vastuu. Poikatutkimus heittää pöytään faktaa siitä, että sateenkaarinuorista vajaa 30 prosenttia on pitkäaikaissairaita, useimmiten mielenterveyteen liittyen. “Kai nyt kaikki homot masentuu kun ne kokee ulkopuolisuutta” on liian helppo ajatus, ja se korjataan yksinkertaisesti: muuttamalla ympäristö sellaiseksi, ettei kukaan joudu kokemaan ulkopuolisuutta sateenkaarikategorioiden takia.

Oli hämmentävää, vaikkakaan ei yllättävää, saada tietää tutkimuksen nuorten käyttäneen valtavat määrät energiaa kaapin ylläpitämiseen ympäristöissä, joissa kaapista tulo ei ole turvallista. Syrjinnän pelko kavensi sateenkaarinuorten koulu- ja uravalintoja, ja siitä nyt ei hyödy yhteiskunnassa kukaan. Mutta miksi kaikki heille seksuaalisuuden tai sukupuolen perusteella kouluväkivaltaa tehneet olivat poikia?

Toksinen maskuliinisuus on oikeastaan aika tasa-arvoinen järjestelmä: se rajoittaa kaikkien hyvinvointia ja asettaa jokaisen sukupuolesta riippumatta valtasuhteiden lokeroon, jossa ihmisen on hyvin ahdasta elää. Poikana kasvava ihminen joutuu käymään läpi oikeanlaisen pojan roolituksia täyttääkseen maskuliinisuuden roolivaatimukset.

Toksinen maskuliinisuus on oikeastaan aika tasa-arvoinen järjestelmä

Myös Poikatutkimus-kirja haluaa muuttaa pojan kategoriaa yksiulotteisesta, nopeasti ohi katsottavasta, sellaiseksi joka huomioi intersektionaalisuuden ja sallii poikana olemisen aidon monimuotoisesti. Hyvää suuntaa kirjassa avataan esimerkiksi yhteisöllisyyteen ja reiluun peliin poikia ohjaavan IceHearts-urheilutoiminnan tutkimuksella, ja näyttämällä, etteivät PISA-tutkimukset kerro kaikkea.

Lukemisen suhteen huomioidaan, että poikien suhde lukemiseen muuttuu reippaasti jos kyselyt ulotetaan digitaalisiin teksteihin. Kirjoittajat ilmoittavat pyrkivänsä myönteisiin yhteiskunnallisiin seurauksiin, joita saadaan aikaan poikien ja kasvattajien valtautumisen ja ahtaiden sukupuoliroolien muokkaamisen kautta.

Tällä hetkellä suosiotaan on nostanut esimerkiksi jääkiekkoilija Kevin Lankisen lukupiiri, joka esittää perinteisen urheilijamiehen myös kirjoja lukevana ja niitä arvostavana miehen mallina.

Haastan jokaisen tätä tekstiä lukevan henkilökohtaisesti miettimään Poikatutkimuksen teemoja kahden tarjoamani näkökulman kautta.

Ex-masentuneena ex-sateenkarinuorena kysyn kaikilta: kuinka otat esille sukupuoleen ja sukupuolirooleihin liittyviä rakenteita ja opetat opettamiasi yksilöitä toisia kunnioittavaan oman itsen etsintään? Kuinka varmistat, että pojat saavat olla poikia juuri sillä tavalla, joka sattuu kenellekin sopimaan? Tai esimerkiksi tyttöjä tai muunsukupuolisia.

Siihen ei nykyisessä koulumaailmassa ole selkeitä tapoja, joten nyt meidän sukupolvemme tekee sellaiset itse.

Haasteen toinen osa liittyy rooliini perheenisänä ja nykyään poikieni yhtenä miehen mallina.

Kysynkin: kuinka osaltasi takaat, että esimerkiksi minun lapsiani ei kiusata sateenkaariperheellisyydestä? Kuinka puutut mahdolliseen syrjintään ja rakennat turvallista oppimisympäristöä?

Historian ymmärtämistä vasten on mahdollista avata näkökulmaa ja hahmottaa, että ahtaaseen maskuliinisuuteen kasvatettavat pojat eivät ole kaikki samanlaisia.

Meidän tilaisuutemme on loiventaa näitä sukupuolirooleja ja antaa tilaa kasvaa sellaisiin pojan tai miehen malleihin, joita emme itse ole ehtineet oppia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *