”En tehnyt tänään oikein mitään”, on lause, jonka totesin ystävälleni viimeksi eilen. Lause kuulostaa viattomalta. Mutta se ei ole oikeasti toteamus. Se on synninpäästö. Ikään kuin olemassaolo ilman suoritusta vaatisi selityksen.

Elämme kulttuurissa, jossa tekeminen on hyve. Ahkeruus on kunnollisuutta ja ahkeruus palkitaan. Kiire on merkityksellisyyttä. Kaveriporukan kesken kilpaillaan siitä, kuka on saanut viime yönä vähiten unta. Kolmen tunnin yöunet ovat ylpeilyn aihe. Lepo puolestaan nähdään passiivisuutena. Työmoraalin puutteena. Laiskuutena.

Tuskin kukaan meistä sanoisi, että lepäävä ihminen on arvoton. Moni tuntee kuitenkin piston sydämessään, jos päivä kuluu ilman näkyviä tuloksia. Pisto ei synny tyhjästä. Olemme oppineet yhdistämään arvokkuuden tuottavuuteen. Oletus siitä, että jotain pitää saada aikaan, on juurrutettu syvälle meihin. Niin syvälle, että levätty päivä tuntuu tuhlatulta päivältä.

Tämä ajatus ei ole vain henkilökohtainen tunne, vaan osa laajempaa ajattelutapaa. Tehokkuus ei näyttäydy mielipiteenä vaan itsestäänselvyytenä. Siksi sitä on vaikea kyseenalaistaa ja siksi lepääminen tuntuu helposti väärältä.

Kieli paljastaa ajatustapamme. Emme sano ”sain levätä”, vaan ”en saanut mitään aikaan”. Emme kiitä itseämme palautumisesta, vaan moitimme tehottomuudesta. Sana laiskuus ei ole neutraali kuva toiminnasta, vaan arvio ihmisestä. Se ei kohdistu tekoon, vaan identiteettiin.

LEPO ON välttämätöntä. Keho ei palaudu tahdonvoimalla, eikä mieli kirkastu pakottamalla. Lepo ei ole palkinto tehdystä työstä, vaan osa ihmisyyttä. Valitettavasti palautumista pidetään kuitenkin pakollisena suorituksena, jonka ansiosta ihminen jaksaa tehdä lisää.

Ehkä lepääminen tuntuu laiskuudelta siksi, että olemme sisäistäneet ajatuksen siitä, että jatkuvasti voi kehittää. Tehdä enemmän, paremmin, nopeammin. Levätessä saamme kohdata hiljaisuuden. Siinä hiljaisuudessa äänen saattaa saada väsymys, epävarmuus ja keskeneräisyys. Ei ihme, että tartumme mieluummin tekemiseen kuin pysähtymiseen.

On puistattavaa, kuinka usein itsekin sorrun vähättelemään itseäni vain siksi, että nukuin liian pitkät päiväunet tai yöunet venähtivät lähes puoleenpäivään. Ensi kerralla, kun huomaamme ajattelevamme ”olinpa laiska”, voisimme miettiä asiaa uudestaan. Kysyä itseltämme, että olinko laiska, vai vaan väsynyt.

Kun muutamme sävyä, muuttuu myös asiaan suhtautuminen. Joskus juuri suhtautumisen muutos on radikaalein teko, jonka voi tehdä.

Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija, joka sai aikaan tämän kolumnin :D.