Kasarin lapsena Suomi näyttäytyi vuosikymmenten ajan konsensuspolitiikan kärkimaana, joka tunnettiin ensiluokkaisesta koulutuksestaan. Historiaa ei pidä nostalgisoida, mutta aikakausi, jossa vaalien aikainen vastakkainasettelu vaihtui ääntenlaskun jälkeen nopeasti kompromissien hakemiseen ja koko maasta huolehtimiseen, tuntuu nyt etäiseltä.

Vastakkainasettelu ja jatkuva sormella osoittelu vievät yhteiskunnallista ilmapiiriä vain syvemmälle negatiivisuuteen. Jättäytyminen nykyaikaa leimaavan kriisipuheen ja jatkuvan murroksen teoretisoimisen ulkopuolelle tuntuu jopa radikaalilta. Puolensa valitsemiseen ja siihen lapsenomaisesti hirttäytymiseen sisältyy riski, että emme enää kuuntele toisiamme.

Karrikoiden voisi sanoa, että jos vastaus mihin tahansa kysymykseen on lähtökohtaisesti erimielisyys ryhditettynä erehtymättömyyden harhalla, niin olemme jumissa pirun ikävässä limbossa. Mitä kovempaa huudamme, sitä vähemmän viestillä on merkitystä. Ainakin omat korvani soivat joka ilta.

Suomalainen korkeakoulujärjestelmä on onnistunut suhteellisen lyhyessä ajassa rakentamaan itselleen paikkansa maailmassa. Se kasvattaa sivistyneitä osaajia yhteiskunnan kaikille sektoreille. Parhaimmillaan tämä osaaminen näkyy korkeatasoisena myös ulospäin ja sille riittää kysyntää. Lyhyellä aikavälillä heilahteluja saattaa syntyä, mutta sen ei pitäisi antaa murentaa suomalaisten itseluottamusta ja yhteishenkeä. Välillä menee kovaa ja joskus tulee turpaan, lujaakin. Se on elämää.

Toivoa on, vaikka elämä nyky-yhteiskunnassa välillä vaikuttaakin kuopalta, jonka reunalla eliitti virtsaa niiden niskaan, jotka eivät huolimattomuuttaan osaa olla tallaamatta montun pohjimmaiseksi ajautuneiden päälle.

Algoritmien hallitsemaan synkeään some- ja uutisvirtaan uponnut maallistunut nykyihminen jää paljosta paitsi, jos ei välillä nosta katsettaan kolmen vuoden välein vaihdettavasta tuhannen euron älypuhelimesta.

Selvittääkseni, onko haaveeni yhteiskunnan yhdistämisestä aivan typerä, pyysin neljää Jyväskylän yliopistossa opiskellutta keskisuomalaista kansanedustajaa vaihtamaan kanssani ajatuksia. Lopputulos yllätti minut iloisesti.

Ensimmäisenä ääneen pääsee Honkosen Petri keskustapuolueesta. Saarijärveläinen kolmannen kauden kansanedustaja kertoo aloittaneensa opintopolkunsa avoimessa yliopistossa. Lopulta motivaatio kantoi yli 400 opintopisteeseen ja filosofian maisterin arvoon. Tai niin Honkonen itse arvioi opintopistemääränsä. Jätämme tällä kertaa perintöpiirongin laatikosta löytyvät todistukset penkomatta ja siirrymme asiaan.

Opinnoista puhuessaan Honkonen korostaa ajattelun kehittymistä.

”Olisin varmasti erilainen ihminen, jos en olisi käynyt tätä elämänpolkua ja opiskellut yliopistossa. Koulutuspolku auttoi rakentamaan ainakin minulle todella hyvät valmiudet.”

Historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opintojen lisäksi Honkonen toimi opiskeluaikanaan muun muassa historianopiskelijoiden ainejärjestö Tosineen puheenjohtajana, erinäisissä luottamustoimissa Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnassa (Jyy) ja Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajana.

Keskustelun siirtyessä abstraktimmalle tasolle kohti koulutuksen merkitystä ja tavoitteita, on Honkosen ajatus selkeä.

”Koulutusjärjestelmän perustehtävä on tuottaa sivistystä, osaamista ja yhteenkuuluvuutta. Olipa koulutuksen tavoite mikä hyvänsä, sen on tarkoitus tuottaa osallisuutta yhteiskuntaan. Eli koulutus tuottaa sellaista uutta tietoa ja osaamista jonka avulla koko yhteiskunta pärjää, ja jonka avulla ihmiset pärjäävät yhteiskunnassa. Sivistyskansalaisuus on minulle alkiolaisena tärkeä juttu!”

Alkiolaisuudella viitataan poliittiseen ideologiaan, joka perustuu keskustan edeltäjän maalaisliiton perustajiin kuuluneen Santeri Alkion ajatuksiin. Alkiolaisuuden mukaan koulutuksen tehtävä ei ole vain tuottaa työmarkkinaosaamista vaan myös sivistystä ja yhteenkuuluvuutta. Santeri Alkion ajatuksia käsitteli myös Honkosen oma Pro Gradu.

Sivistyksen ja osaamisen ideaaliin Honkonen liittää myös elinikäisen opiskelun. Hänen mukaansa opettelemalla käsittelemään ja omaksumaan uutta tietoa ihminen oppii myös uudistamaan omia näkemyksiään ja käsityksiään. Kuulostaa hyvältä verrattuna aiemmin maalaamaani ajankuvaan kuopan reunalla kuseskelevasta eliitistä.

Jos haluaa maailman muuttuvan paremmaksi, on aloitettava kirkastamalla oman ajattelun rakenteita ja kuunneltava muiden näkemyksiä.

Honkosen kanssa keskustellessa syntyy kuva, että ihmisten tärkein luonnonvara onkin inhimillinen pääoma, sivistys, osaaminen ja yhteinen tekeminen. Hän kertoo rakastaneensa jo opiskeluaikanaan termiä ”tiedeyhteisö”. Yhteisöllisyyden ympärille rakentuu kaiken ydin, ilman sitä ei olisi mitään.

Entäpä Jyväskylän korkeakoulutuksen tulevaisuus?

Etäopiskelun Honkonen haluaisi poistaa kokonaan, mieluiten heti. Hän ei kuitenkaan maalaile taivaanrantoja. Yhteiskunnan ongelmiin on vaikea löytää ratkaisuja varsinkin silloin, jos julkinen talous on kuralla. Ja onhan se, sitä ei käy kiistäminen.

Nykyisen kaltaisessa taloustilanteessa Honkonen näkee hyvänä asiana sen, että Jyväskylän yliopisto ja ammattikorkeakoulu (Jamk) yhdistyivät samaan konserniin yliopiston ostettua enemmistöomistuksen AMK:sta. Se on yhdenlainen tapa varmistaa koulujen ja sitä kautta myös Keski-Suomen elinvoimaisuutta.

Lue lisää: Viides murros

Honkonen muistuttaa, että riippumatta maailman sekavuudesta ja ongelmista inhimillisen pääoman arvo ei katoa koskaan, tulipa minkälainen romahdus tahansa.

”Koulussa parasta oli ne helevetin viisaat keskustelut, joita käytiin Librissä (nyk. ravintola Taide). Voi kun vieläkin olisin niin viisas, kuin mitä silloin luulin olevani”, Honkonen vitsailee, vaikka mielestäni hän näin sanoessaan osoittaa sisäistäneensä oman sivistysnäkemyksensä olemalla nöyrä tiedon ja tietämisen edessä.

Seuraavana vuorossa on sosialidemokraattien ensimmäisen kauden kansanedustaja Jani Kokko. Ennen kansanedustajuuttaan Yhdysvaltain asiantuntijana profiloitunut Kokko toimi myös väitöskirjatutkijana Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Kaikuuko täällä? Korviini kantautuu jälleen ajatus sivistyksestä ja valmiuksien tuottamisesta työelämää vasten. Hassua. Olisin voinut vaikka vannoa kuulleeni samat vastaukset aiemminkin. Ja tulisin kuulemaan vielä uudestaankin, siitä tuonnempana.

”Me ollaan pieni kansa Euraasian mantereen laidalla, joka puhuu outoa kieltä. Mitä koulutetumpaa kansa on, sitä paremmin me pärjätään globaalissa kilpailussa”, toteaa Kokko.

Hänen mielestään julkisessa keskustelussa ja erityisesti politiikassa pitäisi nykyistä hanakammin pohtia yhdessä sitä, millaiseen hyvinvointivaltioon suomalaisilla on varaa ja mitkä ovat niitä tärkeitä asioita, joihin kannattaa panostaa.

Kokosta on prioriteettikysymys venyvätkö sentit kunnollisen koulutusjärjestelmän ylläpitämiseen. Hän ei tietenkään ajattele, että rahaa pitäisi taikoa lisää. Hänen mielestään kestävämpiä ratkaisuja voitaisiin tuottaa laittamalla asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Tämä puolestaan olisi oikea tapa lähestyä myös koulutukseen liittyviä ongelmia.

”Kaikki me tiedetään, että julkisen talouden tilanne on se mikä on. Meidän täytyy löytää uudenlaisia tapoja tehostaa ja laittaa asioita mittasuhteisiin. Viikko kerrallaan myllytetään yhtä aihetta ja siirrytään seuraavaan, se hämärtää kokonaisuutta. Politiikastakin on tullut pannahisen lyhytjännitteistä”, Kokko sanoo.

Hän toivoo, ettei Suomeen rantautuisi ideologista sodankäyntiä koulutuksen ja tutkimuksen tarpeellisuudesta.

”Ymmärrän, että julkisen rahan vastineeksi saama hyöty painaa tutkimuksesta käytävässä keskustelussa, tarvitsemme innovaatioita, keksintöjä ja uusia tapoja tuottaa palveluita, jotka kaikki tuottavat kansantuotteeseen lisää euroja. Mutta pitäisi myös muistaa, että kaikella tutkimuksella on ymmärrystä lisäävä vaikutus, josta saadaan tukea esimerkiksi suhteisiin muun maailman kanssa”, Kokko sanoo.

Vielä hetken pohdittuaan hän jatkaa:

”Tutkimuksen riippumattomuus ja tutkijoiden asema pitää pysyä turvattuina. Hyökkäyksiä tutkimusta vastaan ei saa hyväksyä. Asioista pitäisi kyetä keskustelemaan, mutta ei hyökkäämällä tiedettä ja tutkimusta vastaan.”

Tekisi mieli taputtaa. Mikä näitä poliitikkoja oikein vaivaa? Heidän pitäisi olla polarisoivia mielipiteitä syytäviä omaneduntavoittelijoita, mutta siitä ei ole mitään viitteitä. Mutta oikeassahan Kokko saattaa olla. Olen matkalla kohti päätelmää, että koulutukseen liittyvät ajatukset eivät synny omien ajatuskuplien tyhjiössä.

Kokon omalta opiskeluajalta paras muisto on innostava, kannustava ja eteenpäin vievä ilmapiiri. Myös hän nostaa vuorovaikutuksellisuuden esiin isona tekijänä. Honkosen tapaan Kokkokin on aloittanut opintonsa avoimessa yliopistossa. Erottelua avoimen ja perustutkinto-opiskelijan välillä ei tehty, vaan kursseilla keskiössä oli opiskelemiseen kannustaminen. Kokko toivookin, että avoin väylä pidettäisiin mukana, kun Jyväskylän korkeakoulukenttää mullistetaan.

Mitä hän ajattelee korkeakoulukonsernista?

”Mielestäni koulujen yhdistäminen on todella hyvä juttu. Poistamalla hallinnollisia raja-aitoja ja rakentamalla yhteistä organisaatiota saadaan enemmän aikaan samoilla euroilla. Itse olen kohtuullisen keskittämisen kannalla mieluummin kuin hajauttamisen. Yliopistot voisivat mielestäni myös rohkeammin erikoistua, löytäisivät omia vahvuuksiaan, jotka sitten palvelisivat koko yhteiskuntaa. Normaalin yleisopetuksen rinnalla erikoistuneet yliopistot voisivat olla järkevä idea resurssien tehokkaammalle käyttämiselle”, sanoo Kokko.

Hänen mukaansa hyvä koulutuspoliittinen ilmapiiri rakentuu vakaan toimintaympäristön pohjalle. Hän luottaa siihen, että korkeakouluissa työskentelevät ammattilaiset ovat motivoituneita ja sitoutuneita työhönsä.

”Ei ne ole mitään harmaita byrokraatteja, jotka siellä kulkee laput silmillä.”

Muuramessa kunnanvaltuutettuna 18 vuotta toimineen Kokon mukaan ”Suomessa on perusta monelta osin kunnossa. Vaikka mitä tapahtuisi, toivoisin ihmisiltä luottamusta tulevaisuutta kohtaan”.

Sitten on vihreiden Bella Forsgrénin vuoro. Hänet politiikka vei mukanaan jo hyvissä ajoin ennen valmistumista. Äänekoskelaisen toisen kauden kansanedustajan opinnot nimittäin jatkuvat edelleen. Kunta- ja eduskuntapolitiikan lisäksi Forsgrén on meritoitunut myös opiskelijapolitiikassa. Hän on entinen Jyyn edustajiston puheenjohtaja ja hallituksen varapuheenjohtaja.

Kun kysyn kauanko opinnot tulevat vielä kestämään, saan naurahtavan vastuksen.

”Kauan.”

Ja ehkä se on ihan hyvä, ajattelen. Jos haluaa tehdä asioita ja siihen on kykyjä, niin silloin pitää tehdä. Opiskeleminen ei ole sprintti, siihen ehtii palaamaan.

Forsgrénin mielestä koulutuksen päämäärä on kansakunnan sivistäminen ja osaamisen nostaminen. Kuulostaako tutulta? Ihan kuin haastateltavat olisivat keskustelleet keskenään ja päätyneet yhdessä antamaan parhaan mahdollisen vastauksen. Kysymyksiä ei kuitenkaan ole toimitettu kenellekään etukäteen, joten tyydyn hymistelemään tätä sivistyksen kunnioituksen ilotulitusta.

Olen ollut havaitsevinani nykyisessä keskusteluilmapiirissä tiede- ja koulutusvastaisuutta sekä meillä että maailmalla. Onko Forsgrén samoilla linjoilla?

”Tiedevastaisuudesta näkyy selviä merkkejä, ja siitä olen huolissani. Olen aina ajatellut itse niin, että poliitikon tehtävä ei ole mennä kommentoimaan tai linjaamaan, että mitä saa tutkia tai mikä pitäisi olla lopputulos. Se on vaarallinen polku, jos poliitikot kokevat sen tehtäväkseen. On jopa puheenvuoroja, joissa kritisoidaan jonkin yksittäisen tutkimuksen teemaa, aihetta tai jopa otetaan kantaa siihen, olisiko jotakin pitänyt ylipäätään tutkia”, Forsgrén sanoo.

Forsgrén kuvailee melko yksityiskohtaisesti, miten tutkimustietoa ja asiantuntijoiden lausuntoja käytetään politiikassa eri tasoilla. Hän myös kertoo usuttavansa tutkijoita olemaan itse aktiivisia saadakseen tutkimustensa arvokkaita tietoja päättäjien tietoon.

Tähän liittyen Forsgrén nostaa esille, että ”myös tutkijoihin kohdistuvan vihapuheen lisääntyminen häiritsee tutkijoiden osallistumista julkiseen keskusteluun”.
Sitten taas siihen korkeakoulukonserniin. Tässä vaiheessa lienee paikallaan mainita, että Forsgren on aiemmin toiminut Jamkin hallituksen puheenjohtajana.

”Ajattelen, että Jyväskylän yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhdistymisessä on kysymys sekä kehitysnäkökulmasta, että taloudellisesta ajattelusta. Varmasti ajatuksena on luoda jotakin uutta, joka vastaisi tulevaisuuden pyrkimyksiä, vastaisi odotuksia tulevaisuuden korkeakoulusta. Parhaimmillaan kyse on korkeakouluvetoisesta innovaatioekosysteemistä, joka mahdollistaa myös opiskelijoiden löytää saman katon alta parempia opintopolkuja”, Forsgrén sanoo.

”Taloudellinen ajattelu on varmasti yksi tekijä, mutta jos katsotaan vaikka kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päähän, on tärkeää ottaa huomioon myös koulujen kyky kilpailla toisten koulujen kanssa. Näen tärkeänä, että Jyväskylän korkeakoulut pysyvät vetovoimaisina, jotta uusien opiskelijoiden myötä osaamispääoman nousu olisi turvatumpaa Keski-Suomeen, mutta toki myös koko Suomeen”, hän jatkaa.

Forsgrénista ajatus maakunnissa sijaitsevista korkeakoulukonserneista on siis alueellisen elinvoimaisuuden ehto. Tämän voisi sitoa myös ajatukseen siitä, että kaikkien ei tarvitse sivistyäkseen hakeutua korkeakoulupaikan perässä ruuhka-Suomeen.

Toisenlaisiakin ajatuksia on aikojen saatossa esitetty. Esimerkiksi Jörn Donner maalaili vuonna 1967 ilmestyneessä Uusi maammekirja -teoksessaan Jyväskylän yliopistosta seuraavaa:

”…en juuri luota siihen pikkukaupunkiteoriaan, jonka mukaan Suomeen luodaan sellaista suuruusluokkaa edustavia akateemisia keskuksia, että ne tuntuvat estävän tehokkaan tutkimusyhteiskunnan luomisen.”

Ehkä Donnerin olisi pitänyt keskustella Bella Forsgrénin kanssa.

”Koen tärkeäksi, että on korkeakouluja läpi Suomen. Oikeus korkeakouluttautua ja sivistyä on alueellinen kysymys. Korkeakouluilla on suuri merkitys alueitten elinvoimaisuudessa. Osaamisen jakautuminen myös maantieteellisesti on tärkeää. Jos korkeakoulutus on mahdollista omassa maakunnassa, on todennäköisempää päästä 50 prosentin tavoitteeseen koulutusasteessa”, Forsgrén sanoo.

Ähäkutti, Jörkka!

Mitä Forsgrénille on jäänyt päällimmäisenä mieleen opinnoista? No totta kai. En haluaisi taas kirjoittaa samaa asiaa. Sehän on se yhdessä tekeminen. Taas. Tarkemmin sanottuna pitkäaikaisten ystävyyksien rakentuminen ja ainejärjestötoiminta. On vähitellen hyväksyttävä, ettei mitään hyvää tehdä yksin. Yhteistyö nousee esiin myös Forsgrénin suurimpia poliittisia saavutuksia tiedusteltaessa.

”Eihän kukaan politiikassa yksin mitään tee.”

Suomen koulutusjärjestelmän tasa-arvoisuudesta kysyttäessä Forsgrén kertoo olevansa huolissaan eriarvoistumisen uhasta.

Tilanne ei ole paras mahdollinen, jos yksi opiskelija joutuu nostamaan opintolainaa saadakseen kaupasta näkkileipää ja kaurapuurohiutaleita, kun toinen sijoittaa saman lainan kryptovaluuttoihin.

”Kehotan ja toivon, että nuoret pitää omista oikeuksistaan ääntä tullakseen kuulluiksi.”

Hänen mukaansa yhteisen päämäärän tulisi tukea ajatusta kouluttautumisesta kaikin mahdollisin tavoin huolimatta vaikeuksista tai taloudellisesta tilanteesta.

”Koulutuksen näkökulmasta koulutuksen periytyminen on asia, johon olisi hyvä kiinnittää huomiota. Olemme historiallisesti tehneet aikanaan todella merkittäviä toimia koulutuksen saralla, jotta ihmisten mahdollisuus kouluttautua olisi mahdollista taustasta riippumatta. Nyt olemme jääneet pisa-tutkimuksissa ja muuten jälkeen muita Europaan maita. On mielestäni rehellistä sanoa, ettei Suomi vielä ole tasa-arvoinen koulutuksen näkökulmasta, mutta olemme tehneet hyviä askeleita sen suuntaan.”

Tässä vaiheessa ei liene enää yllätys, että myös kokoomuksen Sinuhe Wallinheimo on sitä mieltä, että koulutus on suuri suomalainen voimavara.

”Korkeakoulutuksen päämäärä on se, että nuoret valmistuvat ovat osaavia ja pystyvät vastaamaan työelämän vaatimuksiin”, Wallinheimo sanoo.

Vuodesta 2011 eduskunnassa istuneen entisen ammattijääkiekkoilijan koulutuspolku on kulkenut Denverin yliopistossa suoritettujen kansainvälisen politiikan opintojen kautta Jyväskylän yliopiston urheilujohtamisen maisteriohjelmaan. Liikuntatieteiden maisteriksi Wallinheimo valmistui vuonna 2010.

Wallinheimo peräänkuuluttaa toivovansa opetushallitukselta ja oppilaitoksilta jonkinlaista ennakoitavuutta, jotta koulutus kehittyisi samaa tahtia muun yhteiskunnan kanssa.

”Toki kaikkea kehitystä ei voida ennustaa, trendimuutoksista ja osaamisen tarpeesta olisi hyvä olla tietoisempi laajemmin”, hän muistuttaa samaan hengenvetoon.

Jyväskylän korkeakoulujen yhdistymisen Wallinheimo näkee pragmaattisesti:

”Suomalainen koulutus pärjää kansainvälisissä vertailuissa, mutta on ehkä syytä kysyä, tarvitaanko me 38 korkeakoulua?”

Wallinheimo toimii tällä hetkellä Jamkin hallituksen puheenjohtajana. Hän rakentaa näkökulmansa kansainvälisen kokemuksensa läpi ja pohtii Suomen koulutusrakenteen toimivuutta. Ajatus siitä, että opinnot hoidetaan nuorena ja sen jälkeen ollaan työelämässä eläkepäiviin asti saattaa olla vanhentunut.

”Pahoin pelkään, että tietyllä tavalla pätkätyöt ja määräaikaisuudet tulevat jatkossa olemaan vielä enemmän arkipäivää. Se ei tunnu optimaaliselta, mutta yhteiskunta vaikuttaisi olevan menossa siihen suuntaan”, Wallinheimo sanoo.

”Hyvillä perustaidoilla korkeakouluista valmistuvan on oltava itseohjautuva ja ymmärrettävä työelämän murrosta. Pätkätöiden ja määräaikaisuuksien maailmassa itseään ja osaamistaan on hyvä osata kehittää pärjätäkseen. Tästä todennäköisesti tulee uusi normaali, ja olisi järkevää hyväksyä, että todennäköisesti nyt syntyvät lapset opiskelevat aloja, joita ei vielä ole, teknologialla, jota ei vielä ole ja elävät yli satavuotiaiksi, ja kouluttautuvat seitsemän kertaa työuransa aikana.”

Turha seuraaviakaan pointteja on lähteä kiertelemään ja pyörittelemään. Wallinheimo jatkaa käytännönläheisellä tyylillään.

”Aikoinaan Jenkeissä huomasin, että kandin jälkeen lähdettiin työelämään. Moni kuitenkin palaa takaisin kouluun parantaakseen osaamista. Mielestäni olisi hyvä jos meilläkin voitaisiin nähdä mahdollisuutena tällainen, että työelämästä voitaisiin palata täydentämään havaittujen tarpeiden mukaan omaa koulutustaan.”

Hänen mielestään muutoksia olisi siis parempi tarkastella mieluummin mahdollisuutena kuin uhkana.

Omista opinnoistaan Wallinheimo muistelee erityisen lämmöllä monikulttuurista ympäristöä, jossa oli mahdollista laajentaa omaa ymmärrystään ja sitä kautta oppia käymään keskustelua erilaisten ajattelijoiden kanssa. Hän kehottaa toiveikkuuteen:

”Meidän suomalaiset korkeakoulut ovat kykeneväisiä antamaan tietotaidon tulevaisuuden työelämää varten. Se on myös paljon henkilön omista voimavaroista ja uskalluksesta sekä rohkeudesta kiinni miten kokee sen uuden muuttuvan maailman. On parempi nähdä mahdollisuuksia kuin uhkia — tuleva pitää kohdata avoimin mielin!”

Jutun alussa kerroin huoleni siitä, että olemme jumissa pirun ikävässä limbossa, jossa keskustelu elää dopamiinista ja kaikki tuntuu huutamiselta.

Siksi pidin tässä jutussa katseen siinä, mitä minulle sanottiin – en siinä, miten sen voisi vääntää somekelpoiseksi. En tuntenut haastateltavia etukäteen, joten esitin kaikille samat kysymykset ja kuuntelin vastaukset ilman valmiiksi valittua puolta.

Nämä neljä erilaista ihmistä, jotka sattuvat olemaan sekä korkeakoulutettuja että kansanedustajia, piirsivät toisistaan tietämättä yllättävän yhtenäisen kuvan siitä, mitä koulutus on. Yhteiskunta vaikuttaa taas hetken yhteiseltä. Aika radikaalia, sanoisin! ▬