Ei hakutuloksia.

Teksti Oona Komonen

Pääkirjoitus: Yliopisto hengittää sisään, ulos

YLIOPPILASKIRJOITUKSET, joskus 2010-luvun alussa, keväällä.

Edelliset viikot olin tavannut funktioita, tutkinut niiden kuvioita. Opiskellut lausekkeiden kieltä, laskenut derivaatan nollakohtia, tarkastellut paraabeleja. Käynyt läpi kaavoja, kaavoja. Ja sitten sinä päivänä saapunut paikalle (juuri ja juuri ajallaan), siirtynyt saliin, sen keskivaiheille, istunut, ja kun sai aloittaa, tuntui sinä hetkenä ainoa tehtäväni olevan muistaa tuo kaikki viikkojen harjoittelu ja todistaa siten aukottomasti taitoni. Aikaa siihen oli tunteja.

 

JÄLLEEN maaliskuussa koittaa aika, jolloin kymmenet tuhannet hakevat yhteishaussa syksyllä alkaviin ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen koulutuksiin. Kaikki eivät pääse havittelemalleen alalle. Paikkoja on hakijoita vähemmän. Ensikertalaisilla ja hyvän ylioppilastodistuksen omaavilla on kuitenkin paremmat mahdollisuudet pärjätä. Syynä on viime vuosina tehdyt korkeakoulu-uudistukset.

Ensikertalaiskiintiöiden ja todistusvalinnan painottamisella tavoitellaan etenkin nopeaa siirtymistä toiselta asteelta korkeakouluihin – ja sen jälkeen rivakasti työelämään. Päämäärien uhkana on nähty muun muassa välivuodet, liian pitkät opiskeluajat, heterogeeniset opinnot. Siksi 2000-luvulla opintotukikuukausien määrää on vähennetty (ja lainan osuutta kasvatettu). Porkkanaksi on myös luotu opintolainahyvitys, jonka tavoiteajassa valmistunut voi saada.

Vuonna 2005 puolestaan luovutiin rajattomasta opinto-oikeudesta. Heinäkuussa 2021 Suomen ylioppilaskuntien liitto julkaisi kannanoton, jossa se vaati ikuisen opinto-oikeuden palautusta. Syitä lueteltiin: opiskelijoiden henkisen hyvinvoinnin romahtaminen, loppuun palaminen jo opintojen aikana. Yliopistojen näkökulmasta rajaton opiskeluoikeus on kuitenkin hankala: vuosien 2021–2024 rahoitusmallin mukaan 30 prosenttia eli suuri osa valtionrahoituksesta muodostuu suoritettujen tutkintojen perusteella.

Uudistukset ovat ristiriitaisia tavoitteiden kanssa, niin kuvasivat yliopistotutkijat Minni Matikainen ja Tuomas Tervasmäki artikkelissaan Työelämävetoisen korkeakoulupolitiikan ja syvällisen oppimisen välinen ristiriita (Tiedepolitiikka 2021). Toisaalta korkeakoulutuksen kentällä korostetaan nopeita tuloksia vaativaa korkeakoulupolitiikkaa, kuten joustavia työelämävalmiuksia ja ripeää tutkintoon valmistumista, ja toisaalta opiskelijan ajattelurakenteiden syvällistä muutosta. Jälkimmäinen kehittyy yksilöllisesti, ja voi vaatia aikaa. Ja toisaalta voisi kuvitella, että juuri syvällinen ymmärtäminen vastaisi paremmin työelämän etuja.

 

ENTÄ NE ylioppilaskirjoitukset? Aloitin funktioiden laskemista. Etenin tehtävästä toiseen. Mutta kun lopulta piti selvittää eräiden kaavojen ja lukujen salat, ei minulla ollut muistikuvaa parabeeleista ja derivaatoista, ja lopulta kyllästyin miettimään. Salin ulkopuolella sanoin: ei mennyt kovin hyvin, ei sillä väliä, koska todistuksella en tekisi mitään. Kaksoistutkinnosta valmistumisen jälkeen pidin välivuoden, toisenkin. Hain opiskelemaan Vaasan yliopistoon. Opinnot kehittivät, mutta ala ei tuntunut omalta. Vuoden jälkeen hain Turkuun, opiskelin kolme ja puoli vuotta. Ensikertalaiskiintiöitä ei ollut. Ylioppilastodistuksella en olisi päässyt. Valmistuin, tein töitä, hain maisteriopintoihin Jyväskylään.

Ja tarinan opetus? Ei ole, paitsi itselleni: olen ollut onnekas.

 

Kirjoittaja on Jylkkärin päätoimittaja.

paatoimittaja@jylkkari.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.