TÄMÄN KUVAN possu saattaa olla sinun leipäsi päällä.

Tuo teksti oli kirjoitettu käsin julkisen vessan käsipyyhetelineeseen kiinnitettyyn puoliksi revittyyn tarraan, jossa sika tuijotti metallisen karsinansa varjoista kohti kameraa.

Salamavalo korosti eläimen nukkamaista karvaa ja vaaleanpunaisen ihon likaisuutta. Parhaiten kuitenkin erottui eläimen tumma, lempeä silmä, johon joutunut lika oli vuotanut ja piirtänyt juovan sian poskelle.

Näytti siltä kuin se olisi itkenyt – vai pystyvätkö siat edes itkemään?

Ajatusta seurasi ärtyminen: juuri tällaista tarran asettajat varmasti halusivat minun ajattelevan. Edes kaupunginkirjastossa ei saanut käydä rauhassa ilman, että joutui vaikutusyritysten kohteeksi.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, mistä provosoituminen johtui. Kävin tuolloin, pari vuotta sitten, läpi omaa arvomaailmaani. Mietin muun muassa, miten eläinten oikeudet näkyvät arjessani.

Vegaanisuus ei käynyt päinsä, sillä eläintuotannon alalla työskentelevät läheiseni muistuttivat suomalaisista työpaikoista. Samalla olin vakuuttunut, että erilaisiin vaikuttajatahoihin ei ollut luottaminen, sillä kaikilla oli oma lehmä – tai sika – ojassa. Ristipaineessa omien arvojeni kirkastuminen kävi hitaasti, se oli kamppailua.

Vaikutusyrityksen aiheuttaman tunnereaktion lisäksi tarra aiheutti kuitenkin myös muuta.

Sen jälkeen aloin nimittäin nähdä tarroja kaikkialla.

KEVÄÄLLÄ 2021 sain valmiiksi suomen kielen kandidaatintyöni, jossa tarkastelin julkisilta paikoilta löytyviä propagandatarroja kielellisen ja visuaalisen rakenteen näkökulmasta. Tutkin erityisesti tarrojen genreä ja multimodaalisuutta eli sitä, minkälaisista osista tarrat rakentuvat ja miten niiden osat on sommiteltu visuaalisesti.

Aineisto koostui 45 tarrasta, jotka valokuvasin eri kaupungeissa. Tutkimusasetelmasta huolimatta jo aineistonkeruuvaiheessa kävi selväksi, että tarrat ovat paljon moninaisempi ilmiö kuin mitä genretutkimuksen näkökulmasta voisin osoittaa.

Tarrojen muoto fyysisenä asiana ympäristössämme voi harhauttaa uskomaan niiden olevan pysyviä, ikään kuin kirjoja tai mainoslehtiä muistuttavia tekstejä.

Tutkielmaa tehdessäni huomasin todellisuuden olevan kuitenkin toinen.

Kävi selväksi, että tarrat ovat paljon moninaisempi ilmiö kuin mitä genretutkimuksen näkökulmasta voisin osoittaa

Ensinnäkin tarrojen elinikä paljastui ennakko-oletustani lyhyemmäksi. Aamupäivällä kuvaamani tarra oli saatettu jo iltaan mennessä repiä tai töhriä.

Vaikuttikin siltä, että mitä provosoivampi tarra oli, sitä nopeammin siitä hankkiuduttiin eroon. Esimerkiksi ihmisoikeuksia polkevia tarroja siedettiin harvoin päivää pidempää.

Toiseksi huomasin, että tuhoamisen ohella tarraa saatettiin vastustaa peittämällä se uudella, yleensä vastakkaista aatetta kannattavalla tarralla, mutta jo seuraavana päivänä tarra oli voitu peittää kopiolla alkuperäisestä. Näin tarrojen asettelijat ikään kuin vuorottelivat erikoisessa keskustelussa, johon kuului olennaisesti vastapuolen vaientaminen.

Toisinaan tarrakeskustelu siirtyi ja levisi kipuamalla pitkin lyhtypylvästä vaatien vastapuolelta kurottelua. Tarrakeskustelu näyttikin vaikuttavuuden ja näkyvyyden väsytystaistelulta, vaikka se ei aina sitä ollut.

Joskus tarrat nimittäin reagoivat ajankohtaistapahtumiin. Näin kävi esimerkiksi äärioikeistoliikkeen marssia edeltävänä kesäkuussa 2020, jolloin Viitaniemeen ilmestyi antifasistisia tarroja. Huhtikuussa 2021 puolestaan suojelukoirakohun aikana Jyväskylän valtasivat tarrat, joiden iskulauseisiin kuului muun muassa Väkivalta ei ole harrastus.

Havaintojen perusteella tarrat vaikuttivatkin kohdennetuimmilta kuin olin aluksi arvannut.

Mutta kuka on tarrojen kohdeyleisö?

Ärtymisen lisäksi aloin nähdä tarroja kaikkialla

OLISI LIIAN helppoa ja yksinkertaista väittää tarrojen pyrkivän vaikuttamaan ainoastaan vastustavaan tahoon.

Arvelen, että yksi kriteeri vaikuttavalle tarralle onkin sen verkkomainen ohikulkijoiden kalastelu: niin samaa mieltä olevien, vastustajien kuin neutraalien ohikulkijoiden.

Toimivinta aktivismia lienee samanhenkisten pitäminen lähellä, vastustajien hiljentäminen ja neutraalien saaminen puolelleen.

Tarrojen ”selviytyminen” voi antaa viitteitä eri alueiden ryhmistä ja ideologioista, mutta kenties kuvaavampaa on niitä ympäröivä käytös. Siinä ulkopuolisilla on suurta väliä.

On todennäköistä, että tarroja asettavat porukat ovat pieniä ja äänekkäitä, mutta monilukuisempi on se mystinen anonyymi ohikulkijoiden joukko, joka tekee päivittäin ratkaisuja siitä, mikä tarra saa elää ja vaikuttaa ja mikä kuolla.