Katsoin itseäni peilistä. Oli myönnettävä tosiasiat. Oli hyväksyttävä faktat. Minä olin muuttunut setämieheksi.

“Minä olen setämies”, murisin käheällä äänellä kuin Christian Bale konsanaan.

Kafkamainen transformaatio vireästä nuorisolaisesta äkäiseksi ikämieheksi tuli yllätyksenä. Miten ihmeessä näin pääsi käymään.

Olin aina ajatellut olevani hyvinkin tietoinen nykyajan trendeistä ja muotisuuntauksista. Hip, cool, lit, yolo, buli, skrttskrrt!

Mikä sen mukavampaa kuin ajella kaksi tuntia Jari Sarasvuota kuunnellen.

Ensimmäiset oireet alkavasta setäytymisestä olivat kyllä näkyvissä. Yhtäkkisen Eurojackpot-innostuksen olisi pitänyt jo soittaa hälytyskelloja. En vain osannut yhdistää palasia keskenään.

Eräillä Tinder-treffeillä seuralaiseni tokaisi puoliksi huumorilla: “Kuka sut on pukenut, sun isoisä vai.” Ruutukuvioinen kauluspaita ja mukavasti lämmittävä polyesterifleece ovat kerrassaan erinomainen asukokonaisuus. Lisäksi reisitaskuhousuissa on kätevä kuljettaa rusinoita matalan verensokerin varalta.

Yksi setämieheytymisen oireista on se, että nuoremmat alkavat selittää asioita hitaasti ja selvästi, mutta huvittuneen epäuskoisesti: “Siis täh! Etsä tiedä mitä dabbaus on, mitä ihmettä. No katos tätä, näin se menee.”

Dabbaus ei tietenkään kiinnostanut minua missään määrin. Minulle oli aivan yhdentekevää oliko se tanssi, musiikkigenre tai jokin trendikäs tyyli valmistaa avokadopastaa.

 

Setämies saattaakin pian huomata menettäneensä mielenkiintonsa ympärillä tapahtuviin uusiin ilmiöihin. Huomio siirtyy esimerkiksi siihen, miltä huoltoasemalta saa edullisinta dieseliä ja kannattaako sinne ajaa 150 kilometriä.

Lopulta matkalle lähdetään, sillä radiosta saattaa tulla mielenkiintoista puheohjelmaa. Mikä sen mukavampaa kuin ajella kaksi tuntia Jari Sarasvuota kuunnellen. Musiikkia tällaisella matkalla ei viitsi kuunnella, ainakaan kovalla. Ehkäpä kappale tai kaksi Donald Fagenin The Nightfly -albumilta. CD-levy löytyy tietenkin kätevästi auton hansikaslokerosta.

Taudin pahetessa ärtymys lisääntyy. Uusi musiikki kuulostaa väärältä ja uusi muoti näyttää hölmöltä. Miksi räpissä pitää mumista! Miksi pitää kulkea nilkat paljaina! Eräs tuntemani eläkeläinen tiivisti iän tuoman taakan yhteen lausahdukseen: “Kun tulee vanhaksi, niin vituttaa.”

Minun on aivan turha puhua Kummeleista, 90-luvun gangsta rapista ja IRCin now playing -scriptistä. Ketään ei kiinnosta.

Tutkimusten mukaan lähes joka viidenteen setämiestapaukseen liittyy huumorintajun rappeutuminen. “En minä siitä Tiktokista tiedä, mutta Tiktak on mulle kyllä tuttu”, naureskelen itsekseni. Sutjautus saa osakseen vain silmien pyörittelyä.

Setämieheytyminen tai setäytyminen on krooninen tauti, eikä toimivaa parannuskeinoa ole vielä löydetty. En ole täysin varma koska sairastuin. Kenties tauti piileksi jossain syvällä perimässäni, väijymässä sopivaa aikaa iskeä kuin nälkäinen mesimäyrä.

 

Ehkä oireilu on kohdallani rankempaa, sillä hakeuduin opiskelemaan uutta alaa 30 vuoden kynnyksellä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että suurin osa kanssaopiskelijoistani on minua noin kymmenisen vuotta nuorempia. Tässä tilanteessa itseään vertaa automaattisesti energisiin parikymppisiin.

Kun oma sukupolvikokemus on totaalisen erilainen, jää pakostakin hieman varjoon. Minun on aivan turha puhua Kummeleista, 90-luvun gangsta rapista ja IRCin now playing -scriptistä. Ketään ei kiinnosta.

Edesmennyt yhdysvaltalainen koomikkolegenda Bill Hicks muotoili asian näin:
“I don’t know what it is, life just breaks a man. One day men just wake up and go…’Fuck it! I don’t care what people think of me any more…I’m going to walk around the house in a robe that won’t quite close’.”

Koska en muuta voi, olen yrittänyt hyväksyä sisäinen setämieheni viiksineen, keskikaljuineen ja kaljamahoineen. Mutta moottoriurheilua en kyllä seuraa ja lottoaminenkin saa jäädä.