Ei hakutuloksia.

Teksti Ville Valtonen

Viimeiset sanat: Palavan maailman keskellä on tärkeää tietää hyvä karkkikauppa ja muita väittämiä

Ville Valtonen on huonoasenteinen nuorisotyönohjaaja, joka kuitenkin välittää lapsista ja toivoo, että myös heille voisi jäädä maapallo jonka sitten halutessaan voi sytyttää palamaan.

VAROITUS LUKIJALLE: TÄMÄ TEKSTI KÄSITTELEE AUSTRALIAN PALOJA!

Ymmärrän, miten Australian mantereen laajuisen luonnonkatastrofin uutisointi sydäntä raastavine kuvineen kärähtäneistä koalista ja savusumusta Sidneyn yllä voi tuntua jo varsin uuvuttavalta. Aihe taatusti tuntuu kaukaiselta itse kullekin täällä kylmässä, savuttomassa pohjolassa. Siksi näen aiheelliseksi varoittaa lukijaa jo hyvissä ajoin, jotta kukin voi henkisesti varautua kirjoituksen lopun twistiin.

Onkin siis hyvä hetki lähteä käsittelemään jotain hieman kevyempää aihetta, nimittäin tulo- ja elintasokuilua.

Tähänkin aiheeseen kuuluu varoitus: muiden ihmisten raha-asioiden liiallinen pähkäily voi myös aiheuttaa erilaisia uupumus- ja ahdistustiloja.

Itselleni olenkin kaiken märehtimisen jälkeen joutunut diagnosoimaan keksimäni sairauden, Sosioekonomisen Dislokaatio -häiriön™. Tilan kehittymiseen johtaneet syyt ovat monijuonteiset, joten yritän selittää tämän mahdollisimman loogisesti.

Mitäpä jos voittaisinkin arvalla kolmenkymmenen miljoonan sijaan vaikka kolmesataa tonnia.

Omassa elämässäni talousasiat ovat sillä tavoin hyvin, että pystyn kustantamaan elämän perustarpeet sekä harrastamaan mitä haluan, mutta en raaski ostaa uutta autoa. Tämä on johtanut väistämättä alemman keskiluokan suosittuun ajanvietteeseen/oireeseen eli Lottovoittajan Unelmiin.

Näissä unelmissa ryven rahassa, jotka olen ansainnut verotta ja vailla tehtyä työtä. Pitkät ruokatunnit tuijotan seinää ja pohdin, millaiset rummut ostaisin, millaisen talon rakentaisin ja millaisella autolla ajaisin (neliveto-citymaasturilla).

En tietenkään kertoisi voitostani kellekään ja varmaan vielä kävisin kulissin ja sisäsyntyisen kuuliaisuuteni tähden töissäkin, mutta vaivihkaa maksaisin pois sukulaisteni velat ja ostaisin parhaalle kaverille veneen, selittäen tämän kaiken mystisen tädin perinnöllä. Nöyrää, mutta varakasta elämää.

Kuitenkin loton päävoitto on helvetin vaikea voittaa ja usein näistä unelmista seuraakin pieni krapula – en oikeasti koskaan tule näin leveästi elämään, enhän edes lottoa. Silloin siirrytään lohdutusunelmiin. Mitäpä jos voittaisinkin arvalla kolmenkymmenen miljoonan sijaan vaikka kolmesataa tonnia. Tämäkin raha riittäisi mennen tullen muuttamaan työläisyyden rasittaman elämäni perin pohjin. Voisin rakennuttaa hienon omakotitalon lähiöön, sinne oman ateljeen ja lapselle leikkimökin. Näin eläisin unelmieni kodissa vailla velkaa tai vuokrakuluja.

Asumiskuluton elämä muuttaisi vaatimattoman palkkani ostovoiman jo joksikin aivan muuksi ja ehkäpä silloin kehtaisin todella ostaa itselleni uuden Volvon.

Voin käydä keskiyöllä lähikaupassa ostamassa karkkia, jos vituttaa.

Mutta riittäisikö vähempi? Kolmekymmentä tonnia tilillä riittäisi maksamaan opintolainan, luottokortin ja velaksi ostetun viihde-elektroniikan, jättäen sekin lähes viisi hunttia lisää riihikuivaa joka kuulle käytettäväksi. Summa, joka kieltämättä muuttaisi huomattavasti omaa ostokäyttäytymistä

Nyt alamme lähestyä diagnoosini murroskohtaa.

Nopea googletus antoi vilauksen rikkaiden maailmaan, jossa uusi Rolexin rannekello maksaa yli 35000 euroa, siis jo viisi tonnia enemmän kuin summa, joka tekisi minut ja vaimoni velattomaksi. Yhtäkkiä rikas elämä alkaakin tuntua paitsi mahdottomalta, myös täysin käsittämättömältä. Kuinka uuden auton hintainen rannekello voisi olla osa kenenkään todellisuutta?

Tämä kateuden myrkyttämä oivallus johtaa todellisuudentunteen lopulliseen katoamiseen – tajuan asuvani yhdessä maailman rikkaimmista maista. Omistan auton, saan harrastaa mitä haluan, saan hanasta käytännössä ilmaista puhdasta vettä rajattomasti ja voin käydä keskiyöllä lähikaupassa ostamassa karkkia, jos vituttaa. Tämä kaikki maassa, jossa ei ole verrattain ollenkaan metsäpaloja ja poliisille uskaltaa jutella.

En kykene enää yhtäkkiä samaistumaan kenenkään taloustilanteiseen.

Elän taloudellista todellisuutta, johon suurin osa maailman ihmisistä ei voi mitenkään samaistua. Joka on siis heille paitsi mahdotonta, myös täysin käsittämätöntä.

Juuri tämä on aiheuttanut vakavan ja parantumattoman Sosioekonomisen Dislokaatiokokemuksen – en kykene enää yhtäkkiä samaistumaan kenenkään taloustilanteiseen. Samoin kuin kultainen Rolex tuntuu absurdilta, tunnen täysin epätodelliseksi tilanteen, jossa en saisi puhdasta vettä, en pääsisi kipeänä lääkäriin tai liekehtivät kengurut juoksisivat takapihallani.

Olen ymmärtänyt, että en voi omien ongelmieni keskellä hetkellisesti ymmärtää ketään muita kuin ihmisiä, jotka tienaavat saman verran kuin minä. Hyvinvointiyhteiskunnan vankkana puolustajana tällainen oivallus tuntuu tietenkin pahalta.

Mietinkin, että ehkä juuri tämänkaltaisen ongelman kanssa painii öisin myös Australian pääministeri Scott Morrison, jolle Havaijin lomien sekä öljy- ja kaivosyhtiöiden kanssa laadittujen sopimusten keskellä on varmasti vaikeaa noin vain hypätä tulipaloja vastaan taistelevien farmareiden ja ilmastonmuutoksesta huolestuneiden tutkijoiden kenkiin. Maan loputonta, hiilenviennillä synnytettyä talouskasvua väsymättä edistävä pääministeri varmasti häpeissään kokee tällaiset vähäosaisten valitukset varsin epäsamaistuttaviksi.

Ei tämä ole kenellekään helppoa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *