Ihmisillä on ihanan kirkassilmäisiä harhakäsityksiä median objektiivisuudesta tai sen puutteesta. Ihan järkevätkin ihmiset ryhtyvät baaripöydissä virittelemään ajojahtiskenaarioita median ja milloin minkäkin ryhmän välille. Media sensuroi, vaikenee ja levittää eliitin propagandaa.

On totta, että suhteellisen pieni joukko ihmisiä määrittelee sen, millaisin reunaehdoin julkisuudessa voidaan keskustella esimerkiksi brexitistä, saimaannorpista tai naisurheilijoista. Medialla on valtaa, jonka mahdikkuutta moni toimittajista ei edes itse ymmärrä. Ei siis sinänsä ole ihme, että hekumalliset salaliittoteoriat kukoistavat kansan syvissä riveissä.

Työskentelen tällä hetkellä uutistoimituksessa pääkaupungissa. Monien ystävieni mielestä se on hyvin kiinnostavaa, ja kerronkin työstäni mielihyvin. Kerran eräs tuttavani kysyi minulta, onko meillä toimituksessa asioita, joista ei saa kirjoittaa.

Lyhyt vastaus hänen kysymykseensä on yksinkertaisesti ei. Päätoimittajat eivät hengitä niskaamme. Kukaan ei ole koskaan sanellut minulle, mistä en saa kirjoittaa. Väitänkin, että yleensä ihmisten saama vaikutelma mediasensuurista tai vääristymistä johtuu siitä, etteivät lukijat erota oikeaa tietoa omista mielipiteistään. 

 

Absoluuttinen objektiivisuus on liki mahdoton saavuttaa. Lähimmäs objektiivisuutta pääsevät ainoastaan fyysikot, matemaatikot ja muut luonnontieteilijät: heidän tutkimiaan ilmiöitä voi mitata, testata ja toistaa. Useimmilla muilla elämänaloilla joudumme sietämään aina jonkinasteista epävarmuutta. Mitä vähemmän jotakin voi mitata, sitä hankalammaksi varmuuden saavuttaminen menee.

Toisin sanoen totuus on lähinnä harmaan sävyjä. Koko väriskaala ei mahdu koskaan samaan juttuun, ja siksi joitain värejä on karsittava paletista. Joka jutun kohdalla toimittajien on aina pakko valita näkökulmansa, rajata kysymyksiä ja yksinkertaistaa.

Kaikki näkökulmat eivät kuitenkaan ole samanarvoisia, eikä median siksi pidä esittää niitä sellaisina.

Esimerkiksi lihansyönnin ympäristövaikutuksia ei yksinkertaisesti voi puolustaa kasvisruokavalion rinnalla. Silti poliitikot yli puoluerajojen väittävät sitkeästi, että suomalainen liha on ekologisempaa kuin laivarahtina tuodut banaanit ja riisi. Yle tarkisti väitteet kevään eduskuntavaalien alla, ja ne paljastuivat paikkansapitämättömiksi. Suomalaisen naudanlihakilon hiilijalanjälki on 40–60 kertaa suurempi kuin brasilialaisen banaanikilon. Myös riisin hiilijalanjälki kiloa kohti on moninkertaisesti naudanlihaa pienempi.

Se, että joku on tästä yhä eri mieltä, ei ole peruste antaa hänelle medianäkyvyyttä. Mitäpä siitä tulisi, jos laitettaisiin Esko Valtaoja ja Flat Earth -teoreetikko vastakkain keskustelemaan avaruudesta? Väittely ei toisi meitä yhtään lähemmäs totuutta tai objektiivisuutta, jos vain toinen on oikeassa. Tämän takia ilmastoaktivisti Greta Thunberg on kieltäytynyt väittelyistä. Ilmastonmuutos ei ole asia, josta voisi väitellä tai jossa voisi valita puolen.

Yhtä hyvin voidaan kysyä Maria Nordinilta syöpähoitojen tehosta. Tai julkaista sanomalehdessä koko etusivun kokoinen mainos, jossa Manner-Kiina pääsee hyssyttelemään muita maita puuttumasta Hongkongin mielenosoituksiin. 

Tätä kutsutaan false balanceksi eli tasapuolisuusharhaksi. Se tarkoittaa sitä, että tasapuolisuuden nimissä esimerkiksi samaan keskusteluohjelmaan kutsutaan ”vastapuolten” edustajat, jotta molempien ääni tulee kuuluviin. Sillä tavalla saa kyllä hyviä tarinoita ja ristiriitoja, ja media rakastaa niitä aivan yhtä varauksettomasti kuin yleisökin. Tasapuolisuus ei kuitenkaan ole objektiivisuutta.

 

Liian hyvät tarinat kääntyvät ennen pitkää totuutta itseään vastaan, kun pitkäveteiset ja ikävät faktat eivät enää myykään. Tiedämme hyvin historiasta, että narratiivien hurmoksellisuudella voi hallita kokonaisia valtioita, mutta oikeasti sitä tapahtuu omien silmiemme alla kaiken aikaa.

Siksi faktoista on pidettävä kiinni nyt kovemmin kuin koskaan ennen. Niiden rinnalla erimielisten huutelijoiden vollotus on merkityksetöntä.