Ei hakutuloksia.

Teksti Reetta Multanen

”Pelkäsin koko kesän tulevani raiskatuksi kotona, mutta silti rikoksen tunnusmerkit eivät täyttyneet.”

Kirjoittaja on entinen kesähelsinkiläinen, joka saa toisinaan ahdistuskohtauksen, jos ulko-ovi ei mene kunnolla lukkoon.

Muutin kesätöiden vuoksi pääkaupunkiseudulle erääseen ylioppilaskylään. Asuin kymmenen hengen suursolussa kolmen ystäväni ja muutaman muun kämppiksen kanssa. Povasin kesästä upeaa. Olin innoissani Helsingissä asumisesta.

Kävi kuitenkin niin, että mahtavan kesän sijasta sain itselleni vainoajan, joka onnistui pilaamaan sekä asumisjärjestelyni että mielenterveyteni.

Aluksi nuori mies, joka oli muuttanut taloon vähän ennen meitä, vaikutti vain yliystävälliseltä. Hän tarjoutui kantamaan matkalaukkujani muuttopäivänä ja oli ensimmäisestä päivästä lähtien innokas juttelemaan kanssani kaikesta mahdollisesta.

Pian huomasin, että kämppikseni oleilee usein solun yhteisissä tiloissa. Aina kun menin keittiöön tekemään ruokaa, hän ilmaantui paikalle. Myös ystäväni huomasivat saman: aivan kuin hän kuuntelisi ovensa takana, milloin ihmiset liikkuvat käytävillä.

Kämppis halusi, että vien hänet katsomaan pääkaupunkiseudun nähtävyyksiä. Hän väitti, että olisi liian outoa, jos mies menisi vaikkapa museoon yksin.

Yritin selittää hänelle, että olen töiden takia hyvin kiireinen ja tarvitsen kotona aikaa rauhoittumiseen. Silti hän sinnikkäästi kyseli minua mukaansa kaupungille lähes päivittäin.

Mies tiedusteli tekemisistäni ystäviltäni, jos en ollut kotona. Hän kyseli, voisiko joku ystävistäni soittaa minulle ja pyytää minua tulemaan kotiin.

Hän vahti syömistäni ja kysyi, miksen ollut syönyt, jos en käynyt säännöllisesti keittiössä.

Aivan kuin hän kuuntelisi ovensa takana, milloin ihmiset liikkuvat käytävillä.

Tilanne alkoi ahdistaa minua, joten yritimme ensin ystäväporukalla selittää miehelle, että tarvitsemme enemmän omaa tilaa. Puhe ei kuitenkaan tuottanut tulosta, ja lopulta en syönyt kotona mitään, mikä olisi vaatinut lämmittämistä keittiössä.

Päätin muuttaa toiseen soluasuntoon siinä toiveessa, että tilanne rauhoittuisi ja pystyisin jälleen tekemään ruokaa rauhassa.

Päivää ennen muuttoani kämppis juoksi perääni roskakatoksille ja tunnusti pitävänsä minusta. Hän kysyi, saako minua suudella poskelle.

Vastasin kieltävästi ja pudistelin päätäni ponnekkaasti, mutta tästä huolimatta kämppis halasi minua ja suuteli poskelle väkisin. Minua siis ahdisteltiin seksuaalisesti. Muutin toiseen taloon kylän sisällä salaa kämppikseltä. Ylioppilaskylän henkilökunta oli selvillä tilanteesta ja puhutteli miestä. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että me olimme rakastuneita eikä kukaan muu ymmärtänyt suhdettamme.

Jokainen rasahdus ulkoa sai minut säpsähtämään.

Mies jatkoi kyselemistä ystäviltäni. Solun muilta asukkailta hän tiedusteli, tietävätkö he mitä reittejä kuljen ja millaisia aikatauluja minulla oli.

Hän kävi soittamassa uuden soluni talon ovikelloja siinä toivossa, että tulisin ovelle. Hän alkoi viettää paljon aikaa pyykkituvassa, joten en voinut pestä edes pyykkejä yksin.

Pelkäsin joka ilta töistä tullessani. Ulkona kuljin erilaisia reittejä. Pidin avainnippuani sormien välissä, jotta voisin tarvittaessa puolustautua. Jokainen rasahdus ulkoa sai minut säpsähtämään. Näppäilin puhelimeeni hätänumeron valmiiksi, kun kuljin kylässä iltaisin. Tein miehestä ilmoituksen poliisille, mutta sen käsittelemisessä kesti niin kauan, että olin jo palaamassa Jyväskylään, kun olisi ollut aika nostaa syyte seksuaalisesta ahdistelusta.

Jätin syytteen nostamatta, koska kämppis olisi syytteen myötä saanut tietää koko nimeni. Vainoamisen tunnusmerkistö ei poliisin mukaan täyttynyt tässä tapauksessa.

Rikoslaissa vainoaminen määritellään laissa näin: “Joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta, on tuomittava.”

Eikö se riitä, että pelkäsin kuukausia koskemattomuuteni puolesta? Tunsin oloni avuttomaksi, koska pelkoni ei riittänyt täyttämään kämppiksen käytöksessä rikoksen tunnusmerkkejä.

Ahdinkoani lisäsi se, ettei minulla ollut ystävieni ja ylioppilaskylän lausuntojen lisäksi todisteita vainoamisesta. Vaikka pelkäsin toisinaan jopa henkeni puolesta, minulla ei ollut keinoja puuttua tilanteeseen mitenkään.

Nyt ainoa toivoni on se, ettei kämppis saa koskaan tietää, missä päin Jyväskylää asun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *