Mauri Pekkarisen mielestä kutsuni vaikuttaa tanskalaisen sukellusvenemurhaajan pyynnöltä. Hän lupasi silti tulla.
Kauppakadun maanantaiaamu iskeytyy kasvoille harmaana ja koleana. Toppatakkeihinsa sulloutuneet työmuurahaiset taapertavat uutterina kohti työpaikkojaan panemaan Suomea kuntoon. Odottelen jo Pekkarista kadun laidassa ja arvaan, että hän on myöhässä.
Pekkarinen soittaa. Pakopelihuone on hukassa. Äänestä kuulee, että nyt on hässäkkä päällä. Taustalla nakuttaa Raija-vaimon neuvova ääni. Sijainti alkaa hahmottua ennen kuin ehdin edes opastaa.
”Joo, joo, joo, nyt mä tiedän paikan, joo. Menee 6–7 minuuttia. Joo”, puhelimesta räpätään.
”Jännittääkö?” kysyn Pekkariselta. ”Hirveästi”, hän myöntää.
Olen kutsunut Mauri Pekkarisen, 71, pakohuone Mysteeriin.
Pekkarinen on Suomen viidenneksi pitkäaikaisin ministeri ja tämänhetkisen eduskunnan ensimmäinen varapuhemies. Sisäministeri hän oli 1991–1995, kauppa- ja teollisuusministeri 2003–2007 ja elinkeinoministeri 2008–2011. Hänen puolueensa on keskusta. Minä muistan hänet lapsuudesta Itse valtiaat -tv-ohjelmasta ja myöhemmin sadoista politiikan uutisista.
Tänä keväänä Pekkarinen on jättämässä kansanedustajan työt. Taakse jää 40 vuoden kunnioitettava ura Arkadianmäellä.
Mutta ensin taakse pitäisi jättää pakohuone. Vieläpä alle tunnissa. Se tulee Pekkariselle yllätyksenä.
”Siinä tapauksessa minun pitää soittaa vielä työpuhelu pääministerin erityisavustajalle”, Pekkarinen sanoo ja siirtyy viereiseen huoneeseen.
Työpuhelu kestää noin vartin. Sen jälkeen saamme ohjeet huoneen ratkomiseen. Huoneeseen pitää mennä silmät suljettuna. Silmät saa avata vasta, kun siihen annetaan lupa.
Seisomme Pekkarisen kanssa silmät ummessa kädet toistemme harteilla keskellä pakohuonetta. Ovi naksahtaa kiinni. Emme tiedä, mitä tuleman pitää.
”Jännittääkö?” kysyn Pekkariselta. ”Hirveästi”, hän myöntää.
Vielä jokin aika sitten olin melko varma, ettemme ikinä olisi tässä. Tarmokkaasta ja asiakeskeisestä poliitikkolegendasta liikkuu tarinoita, joiden mukaan hän on ottanut matkan varrella kovaakin yhteen toimittajien kanssa. Välillä juttujen sisällöstä on väännetty rajuimmillakin äänentasoilla. Parlamentissa Pekkarista on kutsuttu ”eduskunnan terrieriksi”, sillä hän totisesti osaa pitää puolensa ja tuntee arvonsa.
Jylkkärin perin oudoksuttavalle haastattelukutsulle Jyväskylän yliopiston kasvatti oli kuitenkin suotuisa.
Värikkäässä sähköpostivastauksessaan hän kertoi, että hänellä on ”aina pötkö hyydytettyä käärmeen virtaa takataskussa” ja siksi suostuu heittäytymään mukaan.
Pekkaroinnista Pekkarinen on edelleen ylpeä.
Avaamme silmämme. Olemme Wihtorin Wintillä, vanhassa antikvariaatissa. Kirjahyllyt ympäröivät meitä ja seinällä on Pekkarisen entisen kollegan presidentti Martti Ahtisaaren kuva. Puodin omistaja, Vihtori Lempinen, on kadonnut – tehtävänämme on selvittää, mitä hänelle on tapahtunut. Huoneen lempinimi on pahaenteisesti “Jyväskeskuksen limbo”.
Vaikeinta on aloittaminen. Pälyilemme hetken toisiamme.
”Jaetaanko alueet?” on järjestelmällisen valtiomiehen avauslause pelin alkajaisiksi. Päätämme, että Pekkarinen tutkii ensin kassakoneen ympäristön ja minä kirjahyllyt.
Pekkarinen löytää heti ensimmäisen avaimen ja avaa kaapin oven. Hän saa käsiinsä salkun, joka on suljettu numerolukolla. Alamme pähkäillä sen koodia. Pekkarinen ryhtyy tositoimiin. Hän asettaa päättäväisesti lukulasit silmilleen ja alkaa selata hyllystä ensimmäisenä käteen sattunutta kirjaa.
Kirja paljastuu häntä kiinnostavaksi historiateokseksi. Hän jopa hieman uppoutuu siihen. Lukuhetkessä kuluu piinallisen arvokkaita sekunteja.
Ymmärrän, että tahtimme on auttamatta liian verkkainen kiivastempoiseen pakohuoneeseen. Itsekin olen aika pihalla. On tsempattava. Enää 57 minuuttia aikaa.
Pelin edetessä yllätyn hieman siitä, ettei Pekkarinen ota johtajan viittaa harteilleen pakohuoneessa. Hän on kuitenkin tehnyt elämäntyönsä vallakkaissa poliittisissa johtotehtävissä.
Varapuhemies kyselee jatkuvasti minulta, miten mielestäni kannattaisi edetä. Hän käyttäytyy hyvin kohteliaasti ja miellyttävästi. Hänen sosiaaliset taitonsa ovat eittämättä erinomaiset. Pekkarisesta huokuu se, ettei hänen tapoihinsa kuulu panikointi vaan asiat käsitellään rauhallisesti järjestyksessä.
Pekkarinen on mahdollisesti pakohuonehistorian ensimmäinen pelaaja, joka on alkanut tehdä huolellisia muistiinpanoja kesken painostavan aikapaineen.
Myös työelämässä Pekkarinen on tunnettu perehtyneisyydestään, systemaattisuudestaan ja rautaisesta osaamisestaan.
Vuonna 2015 Pekkarinen sai suuren tunnustuksen tietotaidoistaan. Hänet todettiin Suomen akatemian rahoittamassa laajassa tutkimuksessa viime vuosikymmenten vahvimmaksi ministeriksi.
Valtio-opin dosentti Eero Murto pyysi tutkimusta varten merkittäviä vaikuttajia nimeämään vahvoja ministereitä ja kansliapäälliköitä. Useimmin kyselyssä mainittiin Pekkarinen. Hänen perässään kärkikolmikossa olivat Erkki Tuomioja ja Sauli Niinistö.
Nykyisen eduskuntamme toiseksi pitkäaikaisin kansanedustaja istuu nyt pakopelihuoneen lattialla. Hän on palannut salkun arvoituksen pariin muutaman muun vihjeen jälkeen.
”Minulla oli tällainen samanlainen 20 vuotta sitten”, Pekkarinen sanoo. Salkku on edelleen lukossa. Sitten valokuvaajamme hoksaa kolminumeroisen koodin, jolla salkku saattaisi aueta. ”Kokeillaan sitä!” innostun.
Koodi on oikea, salkku aukeaa. Huomaan, että Pekkarinenkin alkaa innostua. Rynnistämme kiireen vilkkaa seuraavan vihjeen pariin. Ehkä saatammekin päästä täältä vielä ulos. Kellossa on vielä 35 minuuttia.
Kysyn Pekkariselta, minkä hän uskoo olevan syynä hänen pitkään poliittiseen menestykseensä. Hän on saanut Keski-Suomessa vuosien varrella kymmenissä vaaleissa lähes satatuhatta ääntä.
”Olen ottanut tämän homman vakavasti ja paneutunut asioihin. Olen käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa”, hän aloittaa.
”En ollut valmis poliitikko, kun menin eduskuntaan. Mutta minä opiskelin ja perehdyin, tein tosi paljon töitä, jotta sain sen osaamisen, millä sain hommat hanskaan.”
Pekkarinen kertoo, että alkutaipaleellaan hän keskitti voimiaan juuri Keski-Suomen asioihin. Keskisuomalaiset alkoivat luottaa hänen osaamiseensa, kun heidän asioitaan pidettiin esillä. Syntyi termi ”pekkarointi”.
Ivallisen pekkarointi-termin 90-luvulla lanseerasi Pekkarisen ministeritoveri Iiro Viinanen, joka tarkoitti sillä poliittista kotiinpäinvetoa. Valtiovarainministeri Viinanen ei pitänyt siitä, kun Pekkarinen sai ajettua kalliin Kärkisten siltahankkeen Korpilahdelle Jyväskylän lähistölle Viinasen suunnitelmista poiketen. Korpilahti on keskellä Pekkarisen vaalipiiriä.
”Se oli Viinaselle raskas juttu ja hän katsoi, että minä olin pääsyyllinen”, Pekkarinen muistelee.
Pekkarinen sanoo, että vähitellen uran edetessä hänen äänestäjänsä ovat luottaneet hänen hoitavan samalla intohimolla koko Suomen asioita. Pekkaroinnista Pekkarinen on edelleen ylpeä.
Pekkarisen poliittista puhetta on itse asiassa todella kiinnostavaa seurata. Lupsakan miehen olemus jäntevöityy ja hartiat jäykistyvät joka kerta, kun puhe kääntyy politiikkaan. Muutos on kuin taikaisku. Samalla vastaukset muuttuvat pidemmiksi ja monipolvisemmiksi.
Pakopelihuonetta ratkoo taas aivan erilainen Mauri. Huoneessa hän vaikuttaa enemmänkin tohkeissaan olevalta papparaiselta kuin tiukalta ministeri-Pekkariselta.
”Olen siinä mielessä ammattilainen, että politiikasta puhun analyyttisesti.”
”Some-maailma on johtanut siihen, että asiat sisältyvät lauseeseen tai pariin.”
Pakeneminen Wihtorin Wintistä sujuu hitaasti mutta varmasti. Kirjapuodin nurkkia kolutessani löydän mystisen vivun, joka kutsuu vetämään. Kun vedän vivusta, eteeni liukuu yllättäen kalterit. Pekkarinen jää kaltereiden toiselle puolelle. Pekkarisen pitää ratkaista monimutkainen koodi ja viestittää se minulle, jotta pääsen vapaaksi.
”Jaahas”, toteaa kansanedustaja kinkkisessä tilanteessa.
Kooditehtävä osoittautuu todella vaikeaksi. Vikaa on varmasti meissä molemmissa. Emme oikein ymmärrä toisiamme. Vähän alkaa jo naurattaakin, kun olen kaltereiden takana kiipelissä eikä tilanne etene.
Tuhlaamme minuutteja. Koodi ei ratkea millään. Epätoivoisesti kokeilemme täysin sattumanvaraisia numeroita. Lopulta sompailuamme kameroista seuraava pakopelivirkailija kyllästyy ja antaa meille vapauttavan vihjeen, jolla pääsemme vihdoin eteenpäin nolosta tilanteesta. Aikaa on enää vajaat kymmenen minuuttia.
On loppukirin aika. Pekkarinenkin ottaa jo pieniä spurtteja, kyllä hänestä kilpailumieltä löytyy.
Jos joku, niin Mauri Pekkarinen, osaa arvioida sitä, miten poliittinen päätöksenteko on muuttunut Suomessa. Eduskuntatalossa työ on hyvin toisenlaista kuin vuonna 1979, kun hän sinne ensi kerran asteli. Esimerkiksi ydinvoimakantaansa Pekkarinen on muuttanut kielteisestä myönteiseksi, ja sitä hän perustelee sillä, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen sitä vaatii.
Suuren muutoksen hän näkee eduskunnan keskustelukulttuurissa. Keskustelu on pinnallistunut.
”Siihen olen kyllä osittain itsekin syyllinen”, terrierinä tunnettu edustaja sanoo.
Pekkarisen mukaan politiikka on liikkunut siihen suuntaan, että kaikkien pitää päästä esille – vaikka vain minuutiksi. Analyyttisimmät ja pitemmät puheenvuorot ovat vähentyneet, eikä lehdistöäkään kuulemma enää kiinnosta laajat, perustellut sisällöt kuten ennen.
”Some-maailma on johtanut siihen, että asiat sisältyvät lauseeseen tai pariin.”
Pekkarinen sanoo, että puhemiehistössä on viime aikoina yritetty palauttaa keskustelukulttuuria syvällisempään suuntaan. Senkin puhetavan Pekkarinen kyllä taitaa.
Pakopelin viimeiset minuutit tikittävät jo, kun löydämme viimeisen kallisarvoisen avaimen, mutta se kimmeltää sellaisessa välikössä, ettei sinne sormin pääse. Muistamme, että löysimme aiemmin työkalun, jolla saattaisimme saada avaimen kammettua itsellemme.
Mutta nyt työkalu on hukassa. Olen laittanut sen epähuomiossa jonnekin jemmaan. Alkaa armoton etsintä – mutta tuloksetta. Epätoivo hiipii puseroon, tähänkö tämä nyt kaatuu.
Onneksi pakohuonevirkailija jälleen heltyy: hän vinkkaa, että eräs toinen väline toimii aivan yhtä hyvin ahtaassa rakosessa.
Kesken hektisen loppurutistuksen mietin, mikä ihme saa yli seitsemänkymppisen Pekkarisen jaksamaan. Kun hän selviää tästä maanantaiaamun paosta, on heti perään kokous Keski-Suomen liiton tiloissa. Neljän lapsen isän ja kymmenen lapsenlapsen isoisän arki on ollut jo pitkään aivan mielettömän kiivastempoista suorittamista. Hän selätti eturauhassyövänkin pari vuotta sitten.
Rutistukset eivät suinkaan lopu eduskuntatyön loppumiseen. Hän on ehdolla seuraavissa eurovaaleissa. Miten minäkin voisin olla yhtä aikaansaava ja energinen?
”Ensinnäkin kannattaa huolehtia fyysisestä kunnosta, se auttaa. Mutta henkinen puoli on vähintään yhtä tärkeä: kun suhteet läheisten kanssa ovat kunnossa, on helpompaa.”
Viheliäisen väännön jälkeen saamme napattua viimeisen avaimen haltuumme. Riennämme etsimään sille lukkoa. En ehdi katsoa kelloa, mutta aikaa on korkeintaan minuutti.
Pakopelimme on samassa pisteessä kuin Pekkarisen kansanedustajan ura eli aivan loppumetreillä. Minä tunnen jo tämänkin urakan loppumisesta pientä haikeutta. Voin vain kuvitella, mitä Pekkarisen päässä liikkuu eduskunnan loppusuoralla.
”40 vuotta. Se on kohtuullisen pitkä aika”, Pekkarinen huokaa.
Pekkarisen mukaan eduskunnassa tuli kutakuinkin kaikki saavutettua, oikeastaan vain pääministerin ja presidentin virat jäivät saavuttamatta. Haikeuden hän uskoo tulevan vasta aivan viimeisinä päivinä.
Pekkarinen on kertonut, ettei hänellä ole mitään erityistä syytä päätökseensä. Kotona joka tapauksessa huokaistiin helpotuksesta.
Ehkä Juha Sipilän keskustasta ei enää löytynyt sitä aivan ominta paikkaa konkaripoliitikolle. Esimerkiksi sote- ja maakuntapallottelu ei ole miellyttänyt Pekkarista. Koko käsittelyä hän kuvaa ”surkeimmaksi näytelmäksi, jonka hän on 40 vuoden aikana nähnyt”.
Mutta takaisin pakohuoneeseen. Löydämme viimeiselle avaimelle lukon. Tiedämme olevamme lähellä maalia. Alamme ratkoa aivan vihoviimeistä arvoitusta. Sormet syyhyävät, syke tihentyy.
Kirimme on valtava.
Mutta sitten, kesken kaiken. Oveen koputetaan. Aika on ikävä kyllä loppunut.
”Oiijoi”, Pekkarinen parahtaa pettyneenä.
Lopettaminen on kuitenkin helpompaa, kun tietää, että on takuulla laittanut kaikkensa likoon.