Ei hakutuloksia.

Teksti Jaana Kangas

Pääkirjoitus: Brändätkää keskenänne

Ennen olemassaoloon riitti, että ajatteli. Nykyään pitää olla henkilöbrändi. Twitteriä ja Linkediniä pitää päivittää paskallakin, jotta olisi olemassa – ja haluttava – työnantajan näkökulmasta.

Ei riitä, että on oma tavallinen ja keskinkertainen itsensä, joka osaa työnsä, mutta ei pidä siitä meteliä.

Oma elämä ja osaaminen pitää vetää filtterin läpi ja markkinoida sosiaalisessa mediassa, tai muuten on sama kävellä suoraan työkkärin luukulle.

Vierastan itsensä brändäämistä ja somehehkutusta, mutta tunnen silti säännöllisesti alemmuutta ja kateutta, kun näen päivityksiä kavereideni hienoista työpaikoista ja muista saavutuksista.

Tai ehkä kyseessä onkin pelko? Ettei minusta tule koskaan yhtä hyvää, etten menesty elämässä, että jossain vaiheessa en enää kelpaa minnekään töihin, kun työnantajat huomaavat, millainen huijari olen.

Somessa tällaiseen ajatteluun on helppo sortua, sillä harva siellä kertoo niistä kiitos, mutta ei kiitos -sähköposteista ja totaalisista epäonnistumisista.

Omasta elämästä rakennetaan tarinaa, jossa hypätään onnistumisesta toiseen, yhdestä unelmasta seuraavaan.

Pitäisi aina muistaa, että se ei ole koko totuus, ennen kuin alkaa rypeä itsesäälissä.

Millenniaalit, joihin itsekin kuulun, haluavat, että työllä on merkitystä.

Millenniaalit, joihin itsekin kuulun, haluavat, että työllä on merkitystä. Työ ei ole vain jotain, mitä tehdään kahdeksasta neljään palkan saamiseksi, vaan se on osa identiteettiä. Työ on intohimo ja elämäntapa, jolla halutaan saada aikaiseksi jotain itselle merkityksellistä.

Viime aikoina olen alkanut kyseenalaistaa työn merkityksellisyyttä.

Näen joka puolella ihmisiä, jotka uupuvat työssään vaatimusten alla, tai sitten tekemällä työtään suurella intohimolla työajoista välittämättä.

Vielä pahempi on ajatus siitä, että omalla työnteolla saattaa vain pahentaa ilmastonmuutosta.

Ensin tekemällä työtä, joka saastuttaa tai kuluttaa luonnonvaroja, sitten käyttämällä palkan ilmastoa tuhoaviin asioihin, kuten matkusteluun, sisäfilepihviin ja pienten lasten askartelemiin halpavaatteisiin.

Mutta pakkohan töitä on tehdä. Jollain vuokra, ruoka, vaatteet ja muut elinkustannukset on maksettava. Somebrändikään ei synny ilmaiseksi.

Tämä on viimeinen pääkirjoitukseni Jylkkärin päätoimittajana.

Tämä on viimeinen pääkirjoitukseni Jylkkärin päätoimittajana. Kun paikka kaksi vuotta sitten tuli hakuun, en ollut varma, mitä tekisin, joten käännyin erehtymättömän Lintukodon oraakkelin puoleen.

Kysyin, pitäisikö minun hakea Jylkkärin päätoimittajaksi. ”Ei pitäisi”, oraakkeli vastasi, kerrankin yksiselitteisesti.

Seuraavaksi tiedustelin, että valitaanko minut päätoimittajaksi. ”Korkeammat tahot ovat päättäneet: kyllä.”

Kaksi vuotta on kulunut, ja käännyin jälleen oraakkelin puoleen. Tällä kertaa halusin tietää, miten onnistuin päätoimittajana. ”Vaikea sanoa, mutta toivotaan parasta!”

Tehdään niin. Kiitos kaikille lehden lukijoille ja tekijöille näistä kahdesta vuodesta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *