Ei hakutuloksia.

Viittomakielen merkitys eheän identiteetin rakentamisessa

Leena Hasselman kirjoitti Jylkkärissä (2/2018) kuulotekniikan kehityksen olleen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana niin vauhdikasta, että monet sisäkorvaistutelapset kokevat olevansa sekä kuuroja että kuulevia.

Lisäksi hän totesi kuulovamman muuttuneen tämän kehityksen ansiosta ominaisuudeksi muiden joukossa, jolloin se ei ole enää kokonaisvaltainen identiteetin rakennuspuu.

Vaikka kuulon apuvälineet ovatkin kehittyneet huimaa vauhtia, niillä ei korvata viittomakielen merkitystä eheän identiteetin rakentamisessa. Kirjassani Viiton – olen olemassa viittaan kieli- ja kulttuuri-identiteettiin, jotka eivät ole sidoksissa patologiseen kuuloasteeseen.

Viittomakielen voi omaksua kuka tahansa, olkoon kuuro, huonokuuloinen tai kuuleva. Kirjani tavoitteena on nostaa viittomakieli näkyvämpään asemaan kielivalinnoissa, sillä se on todellakin ansainnut paikkansa monikielisessä yhteiskunnassamme.

Käytettävissä olevan runsaan tutkimustiedon valossa on aiheellista kysyä, onko lainkaan viisasta juurtua siihen näkemykseen, että viittomakieli olisi varteenotettava vaihtoehto vasta silloin, kun sisäkorvaistutelapsi tai -nuori ei pärjää tarpeeksi hyvin puhutulla kielellä? Perheille tulisi tarjota paljon enemmän tietoa kaksi- tai monikielisyyden hyödyistä.

 

On totta, että sisäkorvaistutteet eivät olleet vielä saatavilla oman lapsuuteni vuosikymmenellä. Tarkastellessani eheän identiteetin rakentumisen edellytyksiä joudun toteamaan, etten pidä nykyistä tilannetta kuuron lapsen ja nuoren kannalta kuitenkaan parempana.

Suomi on täyttänyt juuri sata vuotta – viittomakielet on tunnustettu perustus– ja viittomakielilaissa, mutta niitä ei ole huomioitu riittävästi kuntoutuspuolella.

Usein luullaan, että ainoastaan täysin kuurot voivat rakentaa itselleen kuuron identiteetin. Tällöin unohdetaan, että myös huonokuuloisten ja kuulevien identiteetti voi olla viittomakielinen.

Somaattisen lääketieteen näkökulman rinnalle on nostettava sosiokulttuurinen näkökulma, joka pitää kaikkia yksilöitä tasavertaisina kieli- ja kulttuuriryhmän jäseninä.

Toivon vilpittömästi tiiviimpää yhteistyötä näiden näkökulmien välille, sillä olemme yhteisellä asialla – lapsen ja nuoren kokonaisvaltainen hyvinvointi.

Juhana Salonen
Kirjailija ja projektitutkija
Viittomakielen keskus
Jyväskylän yliopisto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *