Ei hakutuloksia.

Teksti Alberto Politi Kuvat Laura Kangas

Toimittajan kädet tärisivät, kun hän meni puhumaan tuntemattomille – Miksi vieraille puhuminen on niin vaikeaa?

Alberto Politi päätti mennä hänelle ennestään tuntemattoman Kasimir Kauton luokse lounasseuraksi.

Moni viettää aikansa mieluiten tutussa kaveriporukassa. Toimittaja päätti rikkoa normeja ja hakeutui ventovieraiden seuraan kirjastossa, ruokalassa ja luennolla.

Katseeni kiertää pitkin kirjaston avaria työskentelytiloja. Perjantai-iltapäivä ei liene opiskelemisen prime time, sillä hyllyrivien välissä on väljää.

Jos olisin tullut kirjastolle opiskelemaan, asettautuisin nyt lähimpään vapaaseen pöytään.Tällä kertaa etsin kuitenkin pöytää, jonka ääressä istuu jo joku muu.

Suunnitelmani on istahtaa pöytään, tervehtiä ventovierasta ja katsoa, mitä tapahtuu. Kuulostaa yksinkertaiselta.

Yksinkertaistahan tämä olisikin, jos vain käteni eivät tärisisi jännityksestä niin, että lehtiö on vaarassa pudota lattialle. En yleensä pidä itseäni jännittäjänä, mutta tässä tilanteessa on jotain erilaista.

Kohdennan katseeni pöytään, joka soveltuu suunnitelmaani täydellisesti. Vedän vielä syvään henkeä ennen kuin suuntaan kirjaansa uppoutuneen naisopiskelijan luokse. Istun häntä vastapäätä, sanon kohteliaasti ”moi” ja jään jännittyneenä odottamaan vastareaktiota.

Persoonallisuuspsykologiaan perehtyneen psykologian laitoksen professori Taru Feldtin mukaan ei ole lainkaan yllättävää, että koen tällaisen kokeilun jännittävänä. Erityisesti arvaamattomat tilanteet, joita on vaikea ennakoida, ovat usein haastavia. Myös aikaisemmilla kokemuksilla on suuri merkitys.

”Sinulla ei ole vielä paljoa kokemusta. Ainahan se jännittää, mutta jos tekisit tällaisia juttuja enemmänkin, niin kyllä sinä siihen pikku hiljaa tottuisit, kun saisit kokemusta erilaisista reagointitavoista”, Feldt toteaa minulle.

Henna Huotarilla on aikaisemminkin ollut hyviä kokemuksia juttutuokioista vieraiden ihmisten kanssa.

Naisopiskelija vastaa tervehdykseeni iloisesti, mutta hädin tuskin nostaa katsettaan kirjasta. Hän ei vaikuta pitävän toimintaani lainkaan erikoisena. Olen hetken selailevinani lehtiötäni, kunnes kerron olevani toimittaja ja pyydän lupaa kysyä muutaman kysymyksen lehtijuttua varten.

Pöydässä istuu Henna Huotari, viidennen vuoden luokanopettajaopiskelija. Hän ei kuulemma erityisemmin hämmästynyt siitä, että tulin istumaan samaan pöytään, vaikka vieressä olisi ollut samanlainen tyhjä pöytä.
”En oikeastaan ajatellut mitään. Oli kiva, että joku otti kontaktia, kun istui samaan pöytään.”

Huotari piti tervehdystäni enemmän mukavana kuin hämmentävänä. Hänellä on ollut aiemmin miellyttäviä juttutuokioita vieraiden kanssa esimerkiksi julkisissa kulkuneuvoissa. Huotarin mielestä voisi olla hyödyllistä, että opiskelijat tutustuisivat avoimemmin kanssaopiskelijoihinsa.

”Moni kokee olonsa yksinäiseksi. Ehkä se voisi vähän auttaa.”

Huotari on selvästi sosiaalinen ja ihmisläheinen persoona, minkä hän myöntää itsekin. Feldtin mukaan ihmisen persoonallisuudella on keskeinen vaikutus siihen, miten hän käyttäytyy päätyessään tekemisiin vieraiden kanssa.

”En itse asiassa hirveästi tykkää, että aina puhutaan siitä, että suomalaiset sitä ja suomalaiset tätä. Me ihmiset olemme ainutkertaisia persoonia ja meillä on ainutkertainen kokemusmaailma”, Feldt sanoo.

Eri kulttuurien välillä on kuitenkin löydetty eroja myös persoonallisuuden piirteissä. Ihmisten geeniperimässä on alueellisia eroja, jotka vaikuttavat käyttäytymiseen tietyissä tilanteissa.

”Joskus mietitään, miksi amerikkalaisessa kulttuurissa suositaan niin paljon bling-blingiä, show’ta ja näyttävyyttä, ja miksi meillä on hillitympää. Aina voi spekuloida, ketkä sinne ovat lähteneet. Se on ollut vaativa merimatka joskus Kolumbuksen jälkeen. Hyvin varovaiset, vetäytyvät ihmiset eivät välttämättä ole olleet etunenässä menossa niihin laivoihin”, Feldt havainnollistaa.

Aion syödä lounasta, mutta en vielä tiedä, kenen kanssa.

Suuntaan seuraavaksi ruokalaan. Aion syödä lounasta, mutta en vielä tiedä, kenen kanssa. Ruokalasta ei ole samanlaista pakomahdollisuutta kuin kirjastosta, jos lounas on vielä kesken.

Näen jo ruokalan ovelta pitkän pöydän, jonka päässä miesopiskelija aterioi itsekseen. Hän selailee pöydällä olevaa lehteä kiireettömän oloisesti. Päätän marssia kalapihvieni kera hänen luokseen.

Lounasseurani vaikuttaa Huotaria yllättyneemmältä tilanteesta, mutta ei näytä paheksuvan käytöstäni. Hän jää hetkeksi odottamaan, että sanoisin jotain tervehdykseni lisäksi, mutta kääntää sitten katseensa takaisin lehteen.

Saan lopulta hänen huomionsa. Keskustelen kolmatta vuotta äidinkielenopettajan koulutusta käyvän Kasimir Kauton kanssa.

”Hämmästyin aluksi, koska yleensä jos istuu tällaisessa tyhjässä pöydässä, toinen tulee istumaan täsmälleen toiseen päätyyn toiselle puolelle”, Kautto kertoo tuntemuksistaan.

Kautto uskoo, että vieraille puhuminen olisi hyödyllistä, sillä se opettaisi lähestymään erilaisia ihmisiä. Hän pitää kuitenkin käytännössä mahdottomana sitä, että opiskelijat ryhtyisivät suomalaisessa kulttuurissa aktiivisesti luomaan uusia tuttavuuksia.

Olen jo päässyt yli pahimmasta jännityksestäni. Lähden luottavaisena suorittamaan vielä yhden kokeilun, joka on ennakkoon mielestäni se kaikkein haastavin.

Aion mennä sattumanvaraisesti valitsemalleni luennolle ja etsiä sieltä istumapaikan jonkun tuntemattoman vierestä.

Kasimir Kautto uskoo, että tuntemattomille puhuminen opettaisi lähestymään ihmisiä.

Laskentatoimen teorian ja etiikan luento alkaa viiden minuutin päästä. Liikuntatieteiden opiskelijana minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, ketä luennolla on. Astun sisään luentosaliin ja hakeudun takarivissä istuvan naisopiskelijan viereen. Hän on silminnähden yllättynyt ratkaisustani, mutta vastaa kuitenkin kohteliaasti tervehdykseeni.

Joudun paljastamaan aikomukseni lähes saman tien, sillä haluan saada haastattelun tehtyä ennen luennon alkua. Vieressäni istuva maisterivaiheen laskentatoimen opiskelija Olga Sirviö suostuu vastaamaan muutamaan kysymykseen, vaikka hän haluaisi kertailla muistinpanojaan vielä ennen luentoa.

Kun istuin viereen, Sirviö kertoo pohtineensa, pitäisikö hänen tuntea minut entuudestaan.

”Yleensä Suomessa pidetään etäisyyttä”, Sirviö toteaa.

Salin etuosassa luennoitsija kuitenkin selvittelee kurkkuaan. Lisäkysymyksille ei ole aikaa.

Sitä ei koskaan tiedä, mikä kiva juttu siitä syntyy.

Kävellessäni luentosalilta kotiin pohdin suorittamiani kokeiluja. Kirjastolla ja ruokalassa tuntemattoman lähestyminen tuntui lopulta yllättävän luontevalta, mutta luennolla oli vaikeampaa.

Kenties jälkimmäisessä oli yksinkertaisesti liikaa häiriötekijöitä. Vierustoverin lisäksi luennolla joutuu tarkkailemaan myös luennoitsijan toimia.

Feldtin mielestä henkilö ei olekaan ainut vuorovaikutustilanteessa toisen reagointiin vaikuttava tekijä.

”Se on aina tavallaan kolmen kauppa: sinun, sen henkilön ja sen tilanteen.”

Vaikka vastapuolen reaktiota onkin mahdotonta tietää varmuudella etukäteen, Feldt kannustaa silti lähestymään ennakkoluulottomasti uusia tuttavuuksia.

”Sitä ei koskaan tiedä, mikä kiva juttu siitä syntyy.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *