Ei hakutuloksia.

Teksti Riku Lehtoranta Kuvat Khairul Riyadh

Sarjakuva yhdistää karkeaa ja korkeaa kulttuuria

Suomalainen sarjakuva voi hyvin, ainakin verrattuna sen takavuosien tilanteeseen. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran kaltaiset toimijat pitävät skeneä hengissä ruohonjuuritasolta lähtien.

Keski-Suomen sarjakuvaseuran aktiivinen jäsen Ville Rautiainen hahmottelee tottuneen oloisesti paperille viivaa, joka muuttuu nopeasti hahmoksi.

On tiistai-ilta, ja seuran tapaaminen Mustassa Kynnyksessä sisältää piirtämisen lisäksi tiivistä ajatusten heittelyä. Näissä viikoittaisissa tapaamisissa syntyvät myös seuran yhteistyönä tekemät julkaisut.

Sarjakuvasta riittää juttua. Vuodesta 2010 toiminut poppoo perustettiin Rautiaisen mukaan, koska Keski-Suomesta puuttui sarjakuvaskene täysin.

“Keski-Suomen alueella ei järjestetty silloin mitään tapahtumaa, joka olisi identifioitunut sarjakuvaan”, Rautiainen sanoo.

Sarjakuvan edistäminen taidemuotona ja näkyvyyden saaminen on yksi Keski-Suomen sarjakuvaseuran päätavoitteista. Toinen keskeinen arvo on amatööritason tee-se-itse -hengen vaaliminen.

”Moniäänisyys on tärkeää ja toivottavaa. Meillä ei ole mitään tiettyä linjaa”, Rautiainen kertoo.

Ville Rautiainen haluaa edistää sarjakuvaa taidemuotona.

Sarjakuva on ollut Suomessa pitkään syrjitty taidemuoto. 1950-luvulla sarjakuvan asema oli pohjalla ja skene lähes olematon.

Aiemmin sarjakuvaa julkaistiin sanoma- ja aikakauslehdissä, mutta kun sarjakuvalehdet rantautuivat 1940-luvun lopulla Suomeen, niiden ajateltiin turmelevan nuorison amerikkalaisen ajatusmallin mukaan.

Sarjakuvista kirjoitettiin halveksivaan sävyyn aina 1980-luvulle saakka, jolloin tämä nuorison turmelijan rooli langetettiin videoiden niskaan.

Kenties huomattavin kuriositeetti suomalaisen sarjakuvan suosiosta epäsuosittuna aikana oli Tove ja Lars Janssonin vuosina 1954-1975 ilmestynyt Muumipeikko-sarjakuva. Sekin menestyi nimenomaan kansainvälisesti.

Sarjakuva on moneen mahdollistava ilmaisuväline, jonka avulla voidaan  käsitellä monia teemoja.

Suomessa puolestaan muumiaiheisista taidemuodoista suurimmassa arvossa pidettiin ennen muuta Tove Janssonin romaaneja, mikä kertoo omalta osaltaan kulttuuri-ilmapiiristä ja yleisestä asenteesta sarjakuvaa kohtaan.

Toki populaari sarjakuva on suomalaisille hyvinkin tuttu taidemuoto: jokainen on Aku Ankkansa lukenut. Sitä luetaan täällä asukaslukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa ja se on ollut usein ensimmäinen lehti, jonka vanhemmat ovat lapselleen tilanneet.

Myös sellaiset ulkomaiset populaarin sarjakuvan klassikot kuin esimerkiksi Korkeajännitys, Tex Willer, Mustanaamio ja Tintti ovat olleet Suomessa suosittua ajanvietettä juuri nuorison keskuudessa.

Myös sanomalehtistrippi on ollut suurimmalle osalle Suomessa arkipäivää jo pitkän aikaa. Kuitenkaan Fingerporin tai Viivin ja Wagnerin kaltaiset stripit eivät olisi hävyttömien juttujensa puolesta tulleet kysymykseen suurten päivälehtiemme sivuilla vielä 1980-luvulla.

Mainitut sanomalehtistripit edustavat nekin sarjakuvan populaareinta laitaa. Kun tietyt keskeisimmät nimet jätetään pois, on sarjakuva huomattavasti laajempi ja moneen mahdollistava ilmaisuväline, jonka avulla voidaan minkä hyvänsä taidemuodon tavoin käsitellä monia teemoja.

1950-luvulla käsiteltiin nuorisomuotia ja päihdekulttuurin ongelmia, 1970-luvulla terrorismia.

Kokeellisimmillaan sarjakuvassa on kyse satoja sivuja kattavista sarjakuvaromaaneista, jotka käsittelevät kipeitä, päivänpoliittisia ja ajankohtaisia aiheita, kuten sotaa ja uskontoa. Yhtä lailla sarjakuva toteuttaa historiallista kerrontaa tai voi perustua täysin fantasiaan ja surrealismiin.

Vaikka toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa sarjakuvaa tehtiinkin, ei juuri kukaan kyennyt tienaamaan pelkästään sillä elantoaan vielä vuosikymmeniin.

Esimerkiksi Veikko “Joonas” Savolaisen kaltainen uranuurtaja oli 1970-luvun alussa ainoita kokopäiväisenä ammattinaan sarjakuvaa piirtäviä suomalaisia. Savolainen nousi koko kansan tietoisuuteen, kun hänen Joonas-sarjansa alkoi ilmestyä Helsingin Sanomissa vuonna 1950.

Joonaksesta tuli nopeasti suosittu jaklassinen sarjakuva sekä hahmo, taiteilija, joka päätyi eriskummallisiin tilanteisiin ja seikkailuihin. Savolainen yhdisteli sarjakuvissaan jännitystä, huumoria ja ajankohtaisia aiheita. 1950-luvulla käsiteltiin nuorisomuotia ja päihdekulttuurin ongelmia, 1970-luvulla terrorismia.

Keski-Suomen sarjakuvaseura julkaisee yhteistyönä tekemiään sarjakuvia.

Viime vuosina ja etenkin 2010-luvulla asenneilmapiiri on selvästi muuttunut, kun Fingerporin kaltaiset paikoin varsin ronskia huumoria viljelevät sarjakuvastripit ovat valtakunnallisesti tunnettuja. Fingerporia julkaistaan lähes jokaisessa suuressa päivälehdessä, kaikkiaan kymmenissä lehdissä.

Sarjakuvan luoja, nastolalainen Pertti Jarla on epäillyt Viivin ja Wagnerin pehmentäneen kenttää, jolle hän on laskeutunut ja tätä kautta mahdollistaneen Fingerporin kaltaisen, usein karkean sarjakuvan leviämisen yhdeksi suosituimmista suomalaisista sarjakuvista ilman suurempia kohuja.

Jussi ”Juba” Tuomolan luoma Viivi ja Wagner alkoi tulla tunnetuksi 1990-luvun alussa silloin säädyttöminä pidetyistä teemoistaan. Jos ennen sanomalehtisarjakuvan moraalisäännöt olivat tiukat, saattoi Viivi ja Wagner käsitellä lähes tabuina pidettyjä aiheita kuukautisista seksiin antaen myös sarjakuvassa seikkailevan sian eli Wagnerin päästellä pierujaan häpeilemättä.

Karkeasta kielenkäytöstä voidaan mainita myös jalasjärveläisen Milla Paloniemen Kiroileva siili, joka räjähti netin kautta valtakunnalliseen suosioon ja teki Paloniemestä julkisuuden henkilön yhdessä yössä.

Maakuntatasolla sarjakuva on edelleen hyvin marginaalinen ilmiö

Sarjakuvaa tunteva toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen huomauttaa, että helppouden vaikutelma kertoo usein tasokkuudesta.

“Populaari sanomalehtisarjakuva on tiukka ja vaikea laji. Erottelematta populaaria ja marginaalia sarjakuvaa selkeästi toisistaan luulen, että pidemmällä sarjakuvalla voi olla tavallisesti helpompi aloittaa sarjakuvan tekeminen.”

“Jokaisella sarjakuvaa tukevalla paikallisyhdistyksellä on joka tapauksessa enemmän ja vähemmän intressinä puskea sarjakuvaa taidemuotona paremmin esiin, oli kyse sitten selkeästi joko kokeellisesta tai populaarista ilmaisusta.”

Yhä useampi sarjakuvantekijä on saanut valtakunnallista näkyvyyttä nykyhetkeä lähestyttäessä.

”Nimenomaan maakuntatasolla sarjakuva on edelleen hyvin marginaalinen ilmiö”, Rautiainen toteaa.

Vaikka tunnettuja nimiä Jarlasta Paloniemeen on esillä, puhutaan kuitenkin vain muutamista hyvin suositusta tekijöistä.

Elämme valitettavasti aika kulttuurivihamielistä aikaa

Mutta näyttääkö suomalaisen sarjakuvan tulevaisuus valoisalta? Sitä Hänninen ei ymmärrettävästi suostu ennustamaan.

“Tällä hetkellä sarjakuvan asema Suomessa on kohtalainen, mutta taiteen vaikeudet on otettava huomioon. Elämme valitettavasti aika kulttuurivihamielistä aikaa, mitä vastaan tehokkain keino taistella on tuoda jatkuvasti esiin, että taide on tärkeää ja tarvitsee tukea pysyäkseen hengissä.”

Sarjakuva

Sarjakuvakerronta tarkoittaa löyhästi määritellen peräkkäisten kuvien muodostamaa yhtenäistä kertomusta.

Sarjakuvamainen ilmaisumuoto on hyvin vanha, eikä sille ole löydettävissä selkeää alkupistettä.

Sarjakuvan eri muotoja ovat muun muassa lyhyt sanomalehtistrippi, sarjakuvanovelli, sarjakuvalehti sekä pidempi ja monimutkaisempi sarjakuvaromaani.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.