Ei hakutuloksia.

Teksti Nimimerkki Heikki Heimolainen

Nyt puhuu objektiivinen kriitikko

Kävin konsertissa, jonka ensimmäiset sävelet herättivät yhden simppelin mutta sitäkin kirkkaamman kysymyksen: miksi? Viimeiset sävelet muotoilivat kysymyksen uudelleen: minkä tähden?

Hankalaa mitään on sanoa mitäänsanomattomasta, mutta kirjoitin, että preparoidulla pianolla pyrittiin ilmeisesti peittämään etenkin älylliset puutteet, koska niin ilmeisesti pyrittiin tekemään. Kriitikon on oltava objektiivinen ja rehellinen paitsi itselleen, myös ennen kaikkea taiteilijalle.

Siellä eivät kuulemma kriitikot ”hiero paskaa naamaan” kuten täällä ”jääkylmässä kotimaassa”.

Sen jälkeen, kun kritiikkini sai valtakunnallisella tasolla huomiota ja hykerrystä, sen kohde uhriutui ja ilmoitti muuttavansa Berliiniin.

Siellä eivät kuulemma kriitikot ”hiero paskaa naamaan” kuten täällä ”jääkylmässä kotimaassa”, jossa ”paska syväjäätyy naamaan kiinni niin ettei se lähde millään, vaikka kuinka rapsuttelisi ja sulattelisi”.

Mitä tuohon sanoisi? Kyseessä on taiteilijan tyypillinen purkautuminen tilanteessa, jossa ei ole aikomustakaan ymmärtää, etten minä häntä arvostellut, vaan taidetta, objektiivisesti ja asiantuntevasti.

Minkä minä mahdan tosiseikoille? Maanpaolla uhkailu on turhan marttyyrimäinen ele, mutta toisaalta terve osa prosessia, jossa taiteilija kamppailee itsensä kanssa tullakseen paremmaksi.

On siis se ja sama, mitä kriitikko siellä kirjoittaa.

Toisaalta Saksaan pakeneminen on pakenemista omasta taiteilijuudesta. Siellä perinteinen sanomalehti kulttuurisivuineen on näet niin pahasti kriisissä, että kriitikotkin ovat subjektiivisia taidefaneja, eivät asiantuntijoita.

On siis se ja sama, mitä kriitikko siellä kirjoittaa. Sitä ei voi ottaa vakavasti eikä taiteilijan tarvitse vetäytyä itseensä.

Moni taiteilija Karita Mattilasta Aki Kaurismäkeen on viettänyt aikaa milloin Lontoossa, milloin viinitilalla Portugalissa, ja pistäytynyt välillä Suomessa vain todistaakseen, ettei kuuluisuus ja taiteilijaelämä eli juoppous tee taiteilijasta huippua.

Suomen kaltaisessa viileässä ja pienessä maassa taiteilija joutuu aivan eri tavalla uutta luodessaan alituiseen kysymään itseltään: mitähän kriitikot tästä ajattelevat? Hyvä niin!

Oliko August Ahlqvist rehellisesti väärässä murjoessaan Seitsemän veljestä?

Miksi sitten moni teos tajutaan klassikoksi vasta vuosien jälkeen? Tähän voi todeta, että vaikka ammattimainen kritiikki on objektiivista, se joutuu korjaamaan itseään jatkuvasti siinä missä tiedekin.

Oliko August Ahlqvist rehellisesti väärässä murjoessaan Seitsemän veljestä? Mahdotonta vastata jälkikäteen, mutta kannattaa muistaa, että Suomenkin kaltaisessa pienessä maassa kriitikoilla on ollut suuri kiusaus korruptoitua, ajaa kavereidensa etua ja lytätä muut.

Sama pätee toisinpäin. Maailmasta löytyy rock-kriitikoita, jotka tunnustavat pitävänsä Nickelback-yhtyeestä. Se kuulostaa absurdilta, mutta löytyyhän tieteenkin puolelta tutkijoita, jotka eivät usko ilmastonmuutokseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.