Ei hakutuloksia.

Teksti  Annika Hinkkanen

Mitä tehdä, kun saa elämänsä takaisin?

Viime syksynä jouduin pariksi päiväksi sairaalaan epämääräisten tunnottomuusoireiden vuoksi. Maatessani yksin letkujen päässä yksi sosiaalisesti kyvytön lääkäri sanoi minulle, että nuorilla vastaavat oireet viittaavat yleensä MS-tautiin. Siitä alkoi vuoden kestävä piina.

Minusta otettiin viime vuoden lokakuussa ja joulukuussa selkäydinnäytteet, joiden tulos antoi syytä epäillä tautia. Uusintapäänkuvaus määrättiin viisi päivää ennen vaihtoonlähtöä, koska aivonesteestä löytyi valkuaisainemuutoksia. Kävin läpi taudin oireet ja ne pitivät 90-prosenttisesti paikkansa. Lähdin Ruotsiin pelko kurkussa, mutta päätin ottaa kaiken irti elämästä.

Lensin Suomeen magneettiin ja kuulemaan tulokset. Päänkuva oli puhdas, mutta minulle määrättiin kontrollikuva puolen vuoden päähän. Pelko jatkui, en pystynyt miettimään tulevaisuutta kontrollia pidemmälle.

Sain juuri kuvien tulokset. Päänkuva on edelleen normaali, eikä tarvetta jatkotutkimuksille ole. Vuoden kestänyt piina on ohi, ja minun on vaikea tajuta sitä, että olen terve. Mietin, mitä tehdä, kun saa elämänsä takaisin?

 

Nyt on niin onnellinen olo, että tekee mieli jakaa lahjaksi saamiani ruusuja vastaantulijoille (älkää siis ihmetelkö jos saatte keltaisen ruusun). Samalla tunnen samoin kuin onnettomuudesta elossa selvinneet: miksi minulle suotiin elämä, mutta muilta se otettiin pois? Viime syksynä minulla todettiin myös välilevynpullistuma, jonka vuoksi olin koko kammottavan syksyn saikulla. Se muutti elämäni niin, että en pysty enää samalla tavalla liikkumaan ja riehumaan kuin ennen. Joudun seisoskelemaan luennoilla ja busseissa, kun istumiskulttuuri sattuu. Selkävaivat ja tautiepäily jättivät jälkensä, mutta ennen kaikkea positiivisessa mielessä.

Nyt olen aidosti iloisempi, itsevarmempi ja onnellisempi. Vahvempi. En jaksa murehtia opiskelusta tai työnteosta, en jaksa huolestua työpaikkojen niukkuudesta tai köyhyysrajalla elämisestä. Opiskelen sitä mikä kiinnostaa, en sitä mikä olisi hyödyllistä tai kansainvälistä kilpailukykyä palvelevaa. Yritän muistaa hymyillä niille vastaantulijoille, jotka katsovat kohti: joskus pimeimpinä päivinä yksi hymy merkitsi uskomattoman paljon. Laitan rakkaimmat etusijalle ja täytän viikot kokoustamisten sijasta ystävien kanssa olemalla, nauramalla. En niele sitä, ettei ole aikaa lukea romaaneja. Luen niitä joka päivä, vaikka tenttiin lukeminen jäisi vähemmälle. Syön jälkiruokaa, pukeudun juuri niin kuin haluan ja piereskelen kun huvittaa. Sanon ei sen sijaan että näyttäisin koko maailmalle että juu, nuorena jaksaa. En odota, että teen sitten tulevaisuudessa niin ja niin. Teen sen nyt.

 

Kun todella uskalsin kohdata ajatuksen, että saatan olla parantumattomasti sairas, yksi ajatus iski voimalla ja heti: katumus siitä, etten ole antanut itseni olla onnellinen. Se, että olen laittanut sekundaariset asiat oikeasti tärkeiden edelle. Stressannut pikkujutuista, yrittänyt liikaa töissä, uuvuttanut itseni. Haasteena nyt onkin elää niin, ettei myöhemmin tarvitse katua: ei virheitä tai epäonnistuneita yrityksiä vaan sitä, ettei ole yrittänyt ja elänyt täysillä.

Toivon tämän lukeneilta kahta asiaa: tehkää itsenne onnelliseksi, älkääkä tehkö diagnoosia Googlessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.