Ei hakutuloksia.

Teksti  Tuomas Kokko

Lätkäneitsyys meni

Tuomo Harju (vas.) ja Tomi Heikkinen käyvät katsomassa kaikki JYP:n kotipelit.

Miksi jääkiekon pitäisi kiinnostaa? JYP-fanit veivät ensikertalaisen kotiotteluun.

Minä en ole koskaan aikaisemmin ollut jääkiekko-ottelussa.

Mutta nyt olen. Olen Synergia-areenaksi kutsutulla Jyväskylän jäähallilla. Niin ovat myös Tuomo Harju ja Tomi Heikkinen. Me ja nelisentuhatta muuta katsojaa näemme pian JYP-HIFK-ottelun.

Harju ja Heikkinen ovat lätkähulluja. He ovat mukana JYP Fan Clubissa, joka on – yllätys, yllätys – seuraa intohimoisesti kannattaville penkkiurheilijoille tarkoitettu yhdistys.

”Yritetään tuoda meteliä halliin, kehitellään lauluja ja heilutetaan lippuja, eli kerätään porukkaa kasaan”, Harju kuvailee.

Vaikka olen asunut valtaosan elämästäni Keski-Suomessa, JYP ja sen menestys ei ole koskaan merkinnyt minulle yhtään mitään. Harju ja Heikkinen ovat toista maata. Heille JYP on, no ei nyt henki ja elämä, mutta tärkeä osa elämää joka tapauksessa. Esimerkiksi Harju on kannattanut joukkuetta jo pikkupojasta.

”Taisin olla kuusivuotias, kun isäukko raahasi minut tänne hallille. Katsoimme, kun äijät menevät kovaa ja laidat rytisevät. Olen yhä yhtä innoissani.”

Heikkinen taas innostui jääkiekosta vasta parikymppisenä.

”Tämä tunnelma vain imaisi mukaansa.”

Mutta hei, nyt se ottelu taitaa alkaa.

Jäähallilla nimittäin soi niin mahtipontinen klassinen musiikki, että se menisi täydestä scifi-elokuvan kohtauksessa, jossa valtava avaruusalus lipuu kohti asteroidivyöhykettä.

Pitääkö siellä katsomossa taputtaa?

”No esimerkiksi maaleille, hyville syötöille ja joskus taklauksillekin voi taputtaa”, Harju opastaa.

”Meininki riippuu aika paljon siitä, mistä päin hallia seuraa ottelua. Istumakatsomossa ei välttämättä kauheasti reagoida, mutta seisomakatsomoissa ollaan fanaattisempia”, Heikkinen kuvailee.

Kun ensimmäistä erää on pelattu noin puolet, lähden seisomakatsomosta kuselle. Lähden kuselle, koska en ymmärrä pelitapahtumista mitään.

Käytännössä aikaisemmat jääk

iekkokokemukseni rajoittuvat Xboxin NHL-pelisarjaan ja satunnaisiin Antero Mertarannan selostamiin jääkiekon MM-kisojen otteluihin. En olisi koskaan uskonut näin tuntevani, mutta miesten vessassa minä ajattelen Mertarantaa.

Vasta tuijottaessani lasittunein silmin kaukalossa luistelevia pelaajia, tajuan, että tarvitsisin urheiluselostajan rakentamaan jännitteitä otteluun.

Harju vakuuttaa ymmärtävänsä, miltä minusta tuntuu.

”Minä seuraan peliä katsomalla, missä kiekko menee, mutta toisinaan katson myös tilanteiden ulkopuolisia tapahtumia. Ottelun katsominen näin paikan päällä on parasta juuri sen takia, että voi itse valita mitä seuraa, eikä ole kameroiden varassa.”

 

Toisessa erässä keskityn pelitapahtumia enemmän edessäni seisovan katsojan Iron Maiden -huppariin. Yhtäkkiä kuulen selkäni takaa huudon, jota olin osannut odottaakin.

”Nuiiiija, nuiiiija, nuiiiija”, tuntemattomaksi jäävä mieskatsoja huutaa tuomarille ääni särkyen.

Pian toinen mieskatsoja aukoo päätään jollekulle pelaajalle.

”Eläkeläinen, eläkeläinen! Pappa jaksaa vielä pelata, pappa jaksaa vielä pelata”, hän karjuu.

Mitä tämä oikein on?

”Tuo nyt vain kuuluu lajin luonteeseen. Kyllä ne pelaajatkin kuittailevat toisilleen kaukalossa ja yrittävät saada vastustajaa sillä tavalla horjumaan”, Harju vastaa.

Mitä luultavimmin jääkiekkoilijat suhtautuvat kuulemaansa vittuiluun vain työnsä ikävänä varjopuolena. Saavatpahan he työstään kuitenkin kelvollisen korvauksen. Esimerkiksi JYP:n kanadalaistaustainen kapteeni Eric Perrin tienasi viime vuonna yli 220 000 euroa.

Silti käy sääliksi pelaajia. Kuvittelepa nyt, että joku tulisi sinun työpaikallesi huutamaan, ettei sinusta ole mihinkään, koska olet niin vanha ja kömpelö.

 

Vaikka kolmatta erää on jäljellä vielä minuutti, katsomosta alkaa virrata yleisöä ulos. Pitäähän omalle autolle päästä ennen kuin parkkipaikka ruuhkautuu. He ovat niitä samoja ihmisiä, jotka lähtevät teatteriesityksistä ennen kuin näyttelijät ovat ehtineet kumartamaan.

Tai no, eivät he taida niitä samoja ihmisiä olla, mutta samaa koulukuntaa kuitenkin.

Harju ja Heikkinen jäävät pyörimään hallin tyhjeneville käytäville. Kotipeleissä JYP Fan Clubilla on käytäntönä järjestää pelaajatapaaminen. Nyt JYP-faneja saapuu tervehtimään joukkueen hyökkääjä Jonne Virtanen.

”Hän on yksi fanien suosikkipelaajista”, Harju luonnehtii.

Virtasen suosio perustuu sille yksinkertaiselle tosiasialle, että hän on pelaajana kiinnostava. ”Tappelijaksi” kuvaillulla Virtasella on ollut tapana ottaa turhia jäähyminuutteja, mutta JYP:n riveihin siirryttyään hän on keskittynyt painimisen sijasta pelaamiseen. Virtasen luo jonottavat fanit pyytävät nimikirjoituksia pelipaitoihin, monet ottelusta otteluun mukanaan kuljettamaansa JYP-lippuun. Noin kymmenvuotiaan punaposkisen pikkupojan jälkeen on minun vuoroni.

Pyydän minua 40 kiloa painavampaa Virtasta kirjoittamaan nimikirjoituksen käsivarteeni. Kerron hänelle nähneeni elämäni ensimmäisen jääkiekko-ottelun.

”Ai jaa, mitä sä tykkäsit?” Virtanen kysyy ja nostaa katsettaan.

”No, oli se ihan ookoo”, minä vastaan.

JYP-HIFK päättyi kotijoukkueen 4-2-voittoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *