Kebabia rakastava Arto Nyman kokeili lihatonta lokakuuta – ja onnistui siinä.

Eikö kantti riittänyt kuukauden kasvisruokailuun? Ei hätää. Jylkkäri testasi sen puolestasi.

Potkaisin lokakuun käyntiin lähinnä opiskelijaravintoloiden tarjoamilla kasvikunnan tuotteilla. Mutustaessani hapanimeläkastikkeeseen hukutettua tofua ja anonyymejä kasviksia mielessä kummitteli vieläkin katkera muisto syyskuun viimeisen illan armopalasta. Jättihampurilainen pekonilla ja likimain 400 gramman naudanlihapihvillä jätti monella eri tasolla pysyvät jäljet ainakin omaan sydämeeni. Itse ammu lennätettiin Argentiinasta asti Suomeen todennäköisesti vain minun ilokseni turistiluokassa.

Kun nälänhätä yllätti viimeistään viikonloppuisin, olisi itse pitänyt osata täyttää alakoulussa tutuksi tullut lautasmalli tarjousjauhelihan jäädessä koristamaan kauppojen hyllyjä. Oma mottoni ruuanlaitossa on aina ollut ”Mitä rumempaa se on, sitä paremmalta se maistuu”.

Pakastevihannekset, quorn ja nuudelit vievät nälän, vaikka eivät samalla pannulla paistettuna silmää hivelekään. Kyllähän minä ehdin kokeilla kaiken maailman soijarisottoja ja cous cous -salaatteja, mutta kuva paljastaa kaunistelemattoman  totuuden akateemisen keittiöni arjesta.

Opiskelijaravintolat olivat aloittelevan kasvissyöjän pelastus. Laiskana ja toivottomana kokkina elin lokakuun alkupuolen pääosin opiskelijalounaan voimin.

Suurin positiivinen yllätys oli, kuinka maistuvia kasvisvaihtoehtoja lounaalla tarjottiin. Espanjalaisen pinaattimunakkaan ohessa tarjottu salsa sai melkein hetkeksi unohtamaan sen kaikista koettelevimman kebabeläimen kaipuun.

Koko kuukauden kovin haaste selvitettiin heti lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna, kun kotiseutuni karpaasit kutsuivat allekirjoittaneen viettämään syksyn viimeistä grillin, kaljan ja paskahuussin katkuista mökkiviikonloppua jumalan selän taakse Forssan hujakoille.

Pienen paikkakunnan pojilta ei löytynyt myötätuntoa herätyksen kokeneelle ituhipille. Eläintä grillattiin useissa eri muodoissa toiselle kymmenelle raavaalle miehelle, vaikka syöjiä olikin vain viisi kappaletta. Itse märehdin halloumia itku silmässä.

Ruokakokeiluni ehdottomia hyviä puolia oli se, että söin elämäni parhaan pitsan pikavisiitilläni Isossa-Britanniassa. Täytteet eivät olleet säilykepaprikoja kummempia, mutta sopiva pohja ja kohtuuton juuston määrä tekevät pitsasta sen, mihin se on luotu.

Äiti huuteli kovasti perään, että miten siellä Englannissa voi elää ilman lihaa, mutta siellä kasvissyöjällä on huomattavasti enemmän vaihtoehtoja kuin kotimaassa.

Lähikaupan kolmioleipähyllyltäkin löytyy enemmän pelkkiä kasvisvaihtoehtoja kuin täältä yhtään mitään vaihtoehtoja.

Kuukauden loppua kohden lihattomuus alkoi tuntua kutakuinkin inhimilliseltä, mutta ikävä oli silti valinnan vapautta ja kebabin tuottamaa ähkyn tunnetta. Lokakuu opetti sen, että bataattikookoskermacurry on syötävää ja että oma äiti voi loihtia samoista herkkusienistä, makaroineista ja ruokakermasta ihan eri annoksen kuin mihin itse pystyisi.

Hienointa kuukauden vaihtumisessa eivät ole marraskuun ensimmäiset sallitut lihan kimpaleet vaan pikemminkin räjähtävän paluun tekevä valinnanvapaus.