Vuosia, joina täällä todella tapahtui jotain”, muistelee vuonna 1968 yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajana toiminut Pekka Mäkelä omia opiskeluvuosiaan 60-luvulla.
1968 oli opiskelijapolitiikassa varsinainen hullu vuosi myös maailmanlaajuisesti. Saksassa pyssyt lauloivat mielenosoituksissa ja Suomessakin opettajat kantoivat aseita varmuuden vuoksi luentosaleissa. Yliopiston hallinnolliset asiat kiinnostivat opiskelijoita, ja mieltä osoitettiin niin hallinnon- kuin tutkinnonuudistustakin vastaan.
Jyväskylässä merkitystä oli myös puoluekannoilla. Suuret ikäluokat halusivat opiskelijoiden äänen kuuluviin yliopiston hallinnossa, ja radikaalin nuorisokulttuurin leviäminen antoi oivan kasvuympärisön myös eri tavalla ajatteleville opiskelijapoliitikoille.
”Täällä jokaisen piti valita oma puolueensa. Se oli Jyväskylän erikoisuus”, Mäkelä toteaa.
Hän valitsi liberaalit, joiden ihanteena oli pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta. Muita vallan kahvassa kiinni olleita puolueita olivat 60-ja 70-luvuilla yleisesti vasemmistopuolueet sekä maalaisyliopistolle tyypillisesti keskusta.
”Tuohon aikaan sosiaalinen omatunto edellytti aina jonkinlaista vasemmistolaisuutta. Me olimme siinä vasemmiston ja keskustan välimaastossa, ideana sosiaaliliberialismi. Huonompiosaisten tukemista siis”, Mäkelä selittää.
60-luvulla huonompiosaisista kannettiin huolta jopa ulkomaita myöten, sillä esimerkiksi Vietnamin sota aiheutti monessa opiskelijassa suuria tunteita. Ne myös näytettiin julkisesti.
”Sodan johdosta monilla opiskelijoilla oli pinssi, jossa luki Vietnam will win. Yhdessä kongressissa eräs amerikkalainen ei voinut millään ymmärtää, miksi suomalaiset opiskelijat pitivät sellaista rinnassaan”, Mäkelä kertoo.
Myös muut maailmanpoliittiset asiat mietityttivät opiskelijoita. Heillä oli suuri huoli maailmasta, erityisesti kolmannen maailman ongelmista.
”Etelä-Afrikan Apartheidin takia opiskelijat järjestivät esimerkiksi kaupungintalon edessä suurmielenosoituksen, kun maan suurlähettiläs oli käymässä Jyväskylässä”, Mäkelä muistelee.
Aktiivinen opiskelijapuoluetoiminta hiipui 80-luvulla kun yhden asian liikkeet, kuten vihreät, alkoivat tehdä nousua. Samaan aikaan vallinnut lama säikäytti myös opiskelijat, sillä mielenosoittaminen ei tuonut varsinaisesti leipää kenenkään pöytään. Massoja turhauttikin erityisesti se, etteivät suuretkaan tempaukset esimerkiksi tutkinnonuudistusta vastaan tuottaneet tulosta.
Sitoutumattomat sekä ainejärjestöt alkoivat kerätä ääniä vaaleissa; siis niitä vähiä, mitä edes annettiin. Vuonna 1982 edustajistonvaaleissa äänesti vain 12 prosenttia äänioikeutetuista, kun 60-luvun huippuvuosina määrä oli yli 60 prosenttia.
”Jyväskylässä oli jopa anarkistinen Älä alistu, älä äänestä -liike. Lisäksi Ilokiven läheisyyteen pystytettiin ylioppilaskunnan hautakivi”, muistelee vuonna 1982 ylioppilaskunnan puheenjohtajana toiminut Kimmo Suomi.
Opiskelijapuolueet kyllä yrittivät houkutella rientoihinsa nuoria korkealaatuisella ohjelmalla. Kokoontumisia mainostettiin esimerkiksi termillä ”maailman parhaat bileet”.
”Punaisilla oli punaperjantait ja keskustalaisilla tupaillat”, kertoo itse JOSin eli Jyväskylän Opiskelevien Sosialistien listoilta puheenjohtajaksi ponnistanut Suomi.
80-luvulla merkittävää roolia opiskelijapolitiikassa näytteli myös yliopiston henkilökunta. Esimerkiksi liikunnalla henkilökunnan keskuudessa oli vahvasti vastakkaiset ryhmittymät, terveys- ja urheilurintamat. Vasemmistolainen terveysrintama piti itseään edistyksellisenä perinteisen, enemmänkin kilpaurheilua ajavan urheilurintaman rinnalla.
”Henkilökunnan välinen taistelu vaikutti myös opiskelijoiden liikehdintään. Ei tällaista enää ole”, Suomi sanoo.
Opiskelijapolitiikan laimentumisen ilmentämisessä ei tarvitse lähteä kuin 3 kilometriä luoteeseen. Asioista puhutaan edelleen paljon, mutta konkreettisia asioita tapahtuu harvemmin.
60-luvulla jyväskyläläiset opiskelijat taistelivat kiivaasti esimerkiksi Kortepohjan ylioppilaskylän rakentamisen puolesta. Rahaa kerättiin niin lupaamalla yrityksille nimikkohuoneita kylän asunnoista kuin ”pesämunien” eli puisten kahvipannialusten myynnilläkin.
”Meille se oli hallituksessa todella iso ponnistus. Osa työryhmästä jäi myöhemmin Kortepohjaan jopa töihin”, Mäkelä toteaa.
Myös 80-luvulla ylioppilaskylä puhutti ja opiskelijat nousivat barrikadeille. Huonokuntoisen ylioppilaskylän kohtalosta ja myymisestä käytiin neuvotteluja KOASin kanssa, mutta edustajisto ei hyväksynyt päätöstä ja kylä jäi ylioppilaskunnalle.
”Silloin oli keskustavaltainen edustajisto, joka mielsi Jyväskylän maaseutuyliopistoksi, jolla oli oltava omaa omaisuutta. Kortepohja oli ehdottomasti isoin poliittinen taisto minun puheenjohtajuuskaudellani, Suomi muistelee.
Myös nyt Kortepohja ja erityisesti sen MNOP-talot ovat kuuma puheenaihe. Asuntojen sisäilmaongelmista puhutaan paljon, mutta vuonna 2009 ylioppilaskunnan hallituksessa Grönionin listoilta istuneen Touko Aallon mielestä mitään ei saada varsinaisesti aikaan.
”Enemmänkin tapellaan siitä, että saako sämpylän päällä olla juustoa tai kinkkua. Mutta sitten kun kyseessä on esimerkiksi nämä asuntokysymykset, kukaan ei puhu mitään. Minusta täällä on ollut aika munatonta ja munasarjatonta meininkiä viime vuosina”, Aalto sivaltaa.
Hän oli itse mukana nostamassa Grönionia pienimmästä puolueesta suurimmaksi vuoden 2007 edustajistovaaleissa.
”Eivät äänestysprosentit olleet silloinkaan suuria, mutta ainakin kampuksella puhuttiin silloin asioista. Joskus vaalien alla täällä ei edes huomaa, että koko vaalit edes ovat käynnissä”, Aalto miettii.
Mutta miksi opiskelijat eivät ole enää kiinnostuneita opiskelijapolitiikasta? Heidän omia asioitahan hallituksessa ja edustajistossa käsitellään. Miksi edustajistonvaaleissa ei siis äänestetä ja hallituspaikatkin myydään saunailloissa sanoin ”hyvät bileet jeejeejee”?
”Minun mielestäni opiskelijat ovat edelleen aktiivisia ja ehkä jopa parempia kuin omana aikanani. Heidän mielenkiintonsa ei vain suuntaudu samalla tavalla yhteisten asioiden hoitamiseen”, Suomi toteaa.
Hänen mielestään opiskelijoiden aikabudjetti on nykyisin myös erilainen. Opiskelijat haluavat mieluummin valmistua kuin jäädä JYYn porukoihin pyörimään.
”Sama oli havaittavissa omana aikanani. Me 80-lukulaiset näimme aikaisempien aktiivien tuhon, kun he eivät päässeetkään politiikassa eteenpäin eivätkä myöskään valmistuneet”, Suomi sanoo.
Aalto on Suomen kanssa samoilla linjoilla. Nykyajan kiristynyt valmistumistahti ja maisteritehtailu ei anna sijaa opiskelijapolitikoinnille.
Vaikka hänen omista opiskelijapolitiikkavuosistaan ei ole kauaa, hänkin on huomannut ihmisissä yleisen väliinpitämättömyyden yhteisiä asioita kohtaan.
”Pitääkö asioiden oikeasti mennä ihan vituiksi että tajutaan? Täälläkin olisi tärkeitä asioita käsiteltävänä, esimerkiksi automaatiojäsenyys, opinotukitasiat ja lukukausimaksut”, Aalto puuskahtaa.
Vaikka 60- ja 70- luvun aktiivista opiskelijapolitiikkaa ihannoidaan ja muistellaan kaihoten, muistuttaa vuoden 1968 puheenjohtaja Mäkelä asioiden mittasuhteista. 60-luvulla edustajistonvaalien äänestysprosentti oli ”vain” 60, eivätkä kaikki opiskelijat todellakaan osallistuneet esimerkiksi mielenosoituksiin.
”Ei politiikka kiinnostanut silloinkaan kaikkia. 60- ja 70-luvun radikalismikin oli aikamoinen myrsky vesilasissa. Meuhkaamistahan se meidänkin touhu pääasiassa oli”, hän pohtii.
Vaan olisipa silti vaikeaa kuvitella 3000 jyväskyläläistä lakkipäistä opiskelijaa osoittamaan mieltään opintolainan puolesta. Vuonna 1976 näin nimittäin tapahtui Alvarin aukiolla, kun taas kevään 2013 opintotukimielenosoitukseen otti Jyväskylässä osaa muutama sata opiskelijaa.
Aika entinen ei koskaan palaa, ei myöskään opiskelijapolitiikassa.