Turvakotipaikan saaminen Jyväskylässä on kiinni kaupungin maksusitoumuksen myöntämisestä. Maksusitoumuksen saaminen on hankalaa lapsettomille naisille.
Liisa haki apua, kun väkivaltainen mies heitti hänet ulos kodistaan. Hän päätyi Kuokkalassa sijaitsevaan turvakotiin. Alle viikon kuluttua turvakotiin pääsystä kaupungin sosiaalitoimi kuitenkin ilmoitti, ettei maksusitoumusta tipu. Liisalla oli edessä palaaminen väkivaltaiseen kotiin.
Keski-Suomen ensi- ja turvakoti ry:n toiminnanjohtajan Eija Paloheimon mukaan Liisan tapaus ei ole ainutkertainen.
”Tiedän lukuisia tapauksia, missä turvakodista on palattu takaisin väkivaltaiseen kotiin vailla kaupungin maksusitoumusta.”
Paloheimo korostaa, että kyse on nimenomaan lapsettomista naisista.
Liian lyhyetmaksusitoumukset kertovat Paloheimon mukaan siitä, ettei kaupunki täysin ymmärrä turvakodeissa tehtävän väkivaltatyön merkitystä. Työ on paitsi psykologista, myös käytännöllistä ja vaatii oman aikansa ollakseen hyödyllistä.
”Turvakotiin tulevan naisen toimintakyky voi olla väkivallan seurauksena täysin mennyttä. Vie aikansa, että se saadaan takaisin.”
Liisa menetti väkivallan vuoksi niin toimintakykynsä kuin ajantajunsakin. Hänen kokemansa väkivalta oli niin henkistä, fyysistä kuin seksuaalistakin uhkailua sekä elämän rajoittamista esimerkiksi puhelimia ja tietokoneita rikkomalla. Yönsä Liisa vietti lopulta nukkumisen sijaan peläten, että vieressä nukkuva mies tukehduttaa hänet tyynyllä. Pelon ottaessa vallan Liisa alkoi kantaa puhelinta ja pankkikorttia aina mukana siltä varalta, että lähtö tulisi. Myös syyllisyys oli jatkuvasti läsnä.
”Saatoin pitää väkivaltaa omana syynäni siitä huolimatta, etten ollut tehnyt muuta kuin istunut hiljaa sohvalla.”
Kaupungin sosiaalitoimi kiistää käytännön aiheuttamat ongelmat. Aikuissosiaalityön johtavan sosiaalityöntekijän Hanna Tabellin tietoon ei ole tullut tapauksia, joissa turvakotipaikkaa tarvinnut ei olisi saanut kaupungilta maksusitoumusta.
”Eihän kukaan voi olettaa, että väkivaltaa kohdannut voisi saada vaikkapa asunnon järjestettyä yhden viikonlopun aikana.”
Sen sijaan Tabell on erityisen huolissaan kantasuomalaisten kanssa naimisissa olevista maahanmuuttajanaisista, jotka elävät väkivaltaisessa parisuhteessa. Tällaisissa suhteissa väkivaltaa kokeneet naiset ovat käytännössä pakotettuja palaamaan väkivaltaiseen kotiin, sillä heidän oleskelulupansa Suomessa on riippuvainen avioliitosta.
Väkivaltaisessa suhteessa elänyt Liisa korostaa turvakodin tarjoaman avun merkitystä ongelmien käsittelyssä. Liisa sanoo turvakodin tukipalveluiden auttaneen häntä katsomaan omaa tilannettaan ulkopuolelta. Turvakodissa hänelle selkeni lopullisesti, ettei väkivaltainen parisuhde ole normaali eikä kotiin ollut enää palaamista. Kaupungin kielteinen päätös maksusitoumuksen myöntämisestä tuntuikin tämän jälkeen murskaavalta.
”Kotiin palaaminen tuntui suoraan sanottuna helvetilliseltä. Piti leikkiä, ettei mitään olisi tapahtunutkaan.”
Kotiin palaaminen ei Liisan kohdalla lopettanut väkivaltaa. Paloheimon mukaan maksusitoumuksen myöntämättä jättämisestä seuraakin usein väkivalta- ja turvakotikierre. Ratkaisuksi hän ehdottaa lainsäädäntöä subjektiivisesta oikeudesta turvakotipaikkaan.
Kunnallisella tasolla tilannetta helpottaisi, jos kunnan ja turvakodin välillä olisi ostopalvelusopimus esimerkiksi 2000 hoitovuorokaudesta vuotta kohden.
”Näin ei tarvitsisi anoa kaupungin maksusitoumuksia, vaan voisi itse määritellä tarvitsevansa avun tarpeen ja keston”, Paloheimo toteaa.
Ostopalvelusopimus virtavirtaistaisi Keski-Suomen kuntien kirjavia käytäntöjä. Tällä hetkellä tilanne on vaikein niissä Jyväskylän ympäryskunnissa, jotka tarjoavat väkivaltaa kokeneille lähinnä avopalveluita esimerkiksi tuetun asumisen ja turva-asuntojen muodossa.
Juttua varten haastatellun Liisan nimi on muutettu.