Partani on päässyt kasvamaan pitkäksi, se alkaa olla jo vähän ZZ-top, mutta yritän olla ajamatta partaa, sillä olen taikauskoinen. Aina, kun ajan partani, jotain inhottavaa tapahtuu. Viimeksi sain hammassäryn.

Soitin Jyväskylän yössä ensimmäistä kertaa vuonna 1984. Sitä ennen olin kiertänyt soittamassa muutamassa suomalaisessa kaupungissa, mutta tykästyin Jyväskylään, koska täällä virkavalta suhtautui katumuusikkoihin suopeasti. Minun ei tarvinnut olla jatkuvasti esittämässä lupalappuja, toisin kuin vaikkapa Raumalla siihen aikaan. Yleensä saavun tänne elokuussa ja lähden kotiin Bolognaan sitten, kun tulee liian kylmä soittaa ulkona 12 tuntia putkeen. Olen jo vanha mies. En halua antaa tarkkoja päivämääriä saapumisilleni tai lähdöilleni.

Minua pyydetään soittamaan kaikenlaista Mörrimöykystä Porcupine Treehen. Ehtoni on, että laulun täytyy koskettaa. Ehkäpä siksi suuri osa omista tekeleistäni on rakkauslauluja. Keikkani aloitan illalla seitsemältä ja lopetan aamulla samaan aikaan. Siinä ajassa ohitseni virtaa jatkuvasti ihmisiä. Päivisin vastaantulijat morjestavat: ”Ciao Bella”. Minä en tunne heistä juuri ketään, kasvot eivät jää mieleeni. Joskus lopetellessani joku haluaa tarjota minulle aamukahvin. En halua olla mikään Jyväskylän yön oma julkkis. Olen oikeastaan allerginen koko julkisuus-sanalle. Legendaksi on kutsuttu ja se on paljon parempi.

 

Suomessa ollessani tienaan levyilläni ja kitarakoteloon heitetyillä lanteilla – lähinnä niillä lanteilla. Toisinaan minulta kysytään tulenko tänne vuosi toisensa jälkeen, koska suomalaiset antaisivat paljon rahaa. Kysytään, miksi en soita ravintoloissa. Vastaukseksi he saavat, että raha ei ole minun oppaani. En halua olla kenenkään marionettinukke. Siksi en soita klubeilla, vaan ulkona, ollen oma managerini.

Vanhalla pakettiautolla Eurooppaa kiertävän muusikon vapaus on elämäntyylini. Kerran Norjan puolella lapissa soittaessani -15 pakkasasteessa, ohitseni käveli usean tunnin session aikana vain yksi henkilö, joka sekin oli toimittaja paikallislehdestä. Toimittaja kysyi minulta: ”Hittoako täällä soitat?” Se oli aika masentavaa. En silti vaihtaisi kiertolaisuuden vapautta, vaikka onhan sillä hintansa. Minulla ei ole perhettä. En ole koskaan ajatellut meneväni naimisiin. Elämäntapani ei ole käynyt yksiin yhdenkään naisen kanssa.

 

Olin 17, kun aloitin reissaamisen. Halusin lähteä Saksaan, mutta koska olin alaikäinen, isä ei antanut. Olen itsepäinen ja silloin vielä otti päähän, joten sanoin isälle lähteväni vain Riminiin. Lähdinhän minä, mutta en jäänyt Italiaan, vaan liftasin rekan kyydissä Saksaan. Lähetin isälleni perille päästyäni postikortin. Ai miten hän suhtautui? Tottakai hän oli raivoissaan.

Myöhemmin isäni kyllä leppyi. Nyt hän on jo kuollut. Äitini on yhä voimissaan ja käyn hänen luonaan aina ollessani Italiassa. Hän ei pidä minua enää perheen mustana lampaana, vaikka valitsin toisenlaisen tien kuin veljeni. Tottakai äitini olisi halunnut minusta lääkärin tai lakimiehen. Hän sanoi, ettet voi olla koko ikääsi katusoittaja.

Enhän minä olekaan, olen ehtinyt paiskia paljon muissakin hommissa. Olen ollut nuorena töissä radiossa, jossa oli muuten mahtava musiikillinen kirjasto. Hotellin respassa työskennellessäni sain potkut väärinkäsityksen takia. Työt auton peilien kasaajana sai matkustamisen houkuttelemaan entistä enemmän. Jos on selkeä näkemys siitä, mitä haluaa elääkseen tehdä, ei mikään voi tulla väliin. Ei edes äiti, vaikka me italialaiset olemme tunnettuja äitien miellyttämisestä.

Jonain päivänä, kun en enää soita, kirjoitan reissuistani kirjan. Tai sitten siitä voisi ohjata dokumentin, elokuva tulisi liian kalliiksi.

 

Gerardo ”geri” Rosi

  • 51-vuotias italialainen katusoittaja
  • Ei suostu soittamaan Lady Gagaa
  • 15 omakustanteista levyä
  • Toivoo lisää faneja Facebook-ryhmäänsä