Muukin kuin puheteatteri voi olla hyvää, se on selvää. Mutta alkaneen vuoden JYTin ensimmäinen näytelmä ei silti ollut mitään muuta kuin vajaamielisten pikkuveljien happopäissä tekemä luokkaretki Linnanmäelle.
Vesa Vatasen ohjaus oli niin löysää ja persoonatonta, että jopa kaksi tuntia keitetty spagetti olisi pystynyt paremmin hitsaamaan näyttelijäporukasta jotain yleisölle tuotavaksi sopivaa. Mainostekstin mukaan ”pohjavireen luovalle työlle antaa ajankohtainen ja tärkeä aihe: maailmanloppu”.
Höpön höpö. Näyttelijät nollasuoriutuivat niin reteesti, että alimman rimankin alta oli pystynyt kävelemään sirkuksen puujaloilla. Heillä ei työryhmänä ole edes häivähdystä yhteisestä näkemyksestä, jos ei muotopuolisirkus itsessään sitä ole.
Noora Happonen erottui näyttelijöistä vahvan ja selkeän ääniilmaisunsa puolesta, mutta häneltäkin toivoisi näkevänsä joskus jotain uutta. Tuomas Vaahtoluoto ja Nico Rissanen hämmensivät yksipuolisella huonoudellaan.
Taiteen keskeisiä tehtäviä on esittää kysymyksiä ja saada ihmiset pohtimaan. JYT2012 oli mukarajuuden riemua. Ei ihme, että yleisöstä huudettiin tekoveren hankautuessa ihoon ”Ei vittu, mitä paskaa”.

Kyösti Hagert
”Rahan ja ajan tuhlausta”