Ei hakutuloksia.

Radio tekee lämpimurron

Kuva: Tommi Puska
Kuva: Tommi Puska


Pekka Manninen tuli Jyväskylään tekemään kriitistä kuntajournalismia, mutta sen sijaan hän paloi loppuun yrittäessään tehdä Keski-Suomen Yleisradiosta pomojen haaveilemaa valtakunnallista kanavaa. Saatuaan potkut hän kirjoitti lopulta esikoisromaaninsa.

”Meillä oli keskiluokkainen perhe Laihialla. Isä sähköinsinööri ja töissä Vaasan Strömbergin tehtaalla. Äiti oli postitoimihenkilö.
Meillä oli vasemmistolle haiskahtava ilmapiiri. Meille esimerkiksi tuli Kansan Uutiset. Isä oli tämmönen aleniuslainen sosialisti, siis hyvin liberaali vasemmistolainen.
Isällä oli ilmiselvä isäkapina ollut aikoinaan. Hän oli maanviljelijän poika hyvin maalaisliittolaisesta kodista, herännäisestä kodista. Hän oli irrottautunut sen aatteellis-uskonnollisesta viitekehyksestä, jota hän kuvaili usein hyvin angstiseksi. Tällainen herätyskokousten ja virrenveisuun tahdittama nuoruus.
Varhaisessa teini-iässä mun ja isän tiet alkoivat aatteellisesti erota toisistaan. Meille tuli erittäin voimakas tappelu tästä taistolaisuudesta, jota se ei sulattanut ollenkaan.
Mä jouduin oikeastaan lähtemään himasta tän ideologisen kiistan vuoksi. Siirryin asumaan Seinäjoelle Etelä-Pohjanmaan teiniyhdistyksen toimistoon.

Vuonna 1970 tai 1971 ähtäriläisessä kurssikeskuksessa oli näitä taistolaisia teräviä tyyppejä vetämässä kursseja. Me istuttiin iltaa, kynttilä paloi, ja meillä oli pieni pullo roseviiniä.
Minä ja Kimmo Rentola, joka on nykyään historian professori Turun yliopistossa, istuttiin vastakkain lootusasennossa. Mä en muista kumpi sanoi nää vuorosanat, mutta keskustelun sisältö oli tämä, että mitä me nyt tehdään. Pitääkö meidän liittyä noihin taistolaisiin?
Jompikumpi sanoi, että musta tuntuu siltä, että se on ainoa porukka, joka tässä saa jotain oikeasti aikaan. Että jos haluaa oikeasti panna haisemaan, niin tämä on se remmi. Tällainen keskustelu käytiin kahden teinikunta-aktivistin kesken, jotka oli sellaisessa varovaisessa yleisvasemmistolaisessa tilassa.
Me etsittiin kipeesti semmosta, että pääsisi niinku johonkin kunnon meininkiin, ettei tää ois vaan aina tätä, että niiden porvarien kanssa väitellään välitunnilla, että kumpi on parempi, Yhdysvallat vai Neuvostoliitto. Että niinku oikein kunnon vallankumous-jotain, hei!

Mä jättäydyin pois Teiniliiton hallituksesta Jyväskylän liittokokouksessa 1974 ja siirryin takaisin lukioon. Se oli perkeleen vaikeeta, kun mä elin niinkuin aikuiset: tulin, kun huvitti, ja lähdin, kun huvitti.
Kerran rehtori tuli Ähtärissä Etelä-Pohjanmaan maakuntaliiton syyspäivillä hotellin käytävällä vastaan, kun se oli kokoomuksen Vaasan läänin puheenjohtaja. Se kysyi, mitää sä Pekka täällä teet, kun sunhan pitäisi olla koulussa. Mä vastasin, että mä olen SKDL:n edustaja täällä maakuntapäivillä.
Mä jättäydyin lopulta yksityisoppilaaksi ja kirjoitin ylioppilaaksi. Siinä vaiheessa 1976 mä olin lähes kokopäivätoiminen poliitikko.
Mun tulevaisuuden näköala rupes hukkumaan horisonttiin. Siinä vaiheessa mä hyökkäsin Tampereelle, jossa mulla oli paikka kotimaisessa kirjallisuudessa.
Aloin kuitenkin lukea tiedotusoppia. Pian mua rupesi vituttamaan koko tiedotusoppi. Lopulta mulla rupes olemaan jono approbatureita.
Vuonna 1980 mä menin kesätoimittajaksi Yleisradioon. Sille tielle mä sitten jäin.
Silloin Yleisradiossa oli taistolaisten ulosheittovaihe päällä. Minä pääsin vakinaiseksi toimittajaksi vain systemaattisesti ja taitavasti salaamalla poliittisen menneisyyteni.
Sitten muutama vuosi myöhemmin – muthan vakinaistettiin 1986 – meillä oli joku toimittajien maasutustilaisuus Kettulan tilalla, joka oli MTK:n mallitila.
Jostakin oli tullut keskustelussa esiin mun kuulumiseni taistolaiseen liikkeeseen. Siellä oli vaan Tänään iltapäivällä -toimituksen väkeä ja toimituspäällikkö Adolf Turakainen.
Turakainen, joka oli nimittänyt mut toimitukseen, sai raivarin siellä semmoisessa hyvin familiäärissä – miltei perhetilanteessa. Se rupes huutamaan suu vaahdossa, että kuinka sä olet Pekka voinut pettää mut näin pahasti.
Mä levittelin käsiä ja sanoin, että kuule Aatu, jos mä oisin kertonut, että mä olen ollut taistolaisissa, niin sä et ois ikinä nimittänyt mua toimittajaksi.
Taustalla kuoro niinku kreikkalaisessa draamassa huoku, että: ”Niin, Aatu! Niin, Aatu!”
Mä olin manklannu sitä Tänään iltapäivällä -ohjelmaa toistakymmentä vuotta. Sitten yllättäen täällä Jyväskylässä tarjoutu tuottajan homma.
Ne halusi, että mä olisin valmentanut tämän ajankohtaistoimituksen valtakunnallisen kanavan ajankohtaistoimitukeksi.
Mä yritin ajaa niinku käärmettä pyssyyn sellaista asiaa, johon mä en ittekään uskonut.
Mulla oli burnout ja mä olin pitkällä sairaslomalla. Sitten mä palasin rivitoimittjaksi.

Mähän olin täällä Jyväskylässä kunnallisvaltuuston jäsen 1996–2000 ja vähän aikaa myös vasemmistoliiton ryhmänjohtaja. Mun tapauksessa oli poikkeuksellista, että mä pystyin luomaan hyviä ihmissuhteita, enkä rikkonut välejä kenenkään kanssa. Paitsi vasemmistoliitossa, mutta sillä ei ollut niin suurta väliä.
Sen takia mulla oli helvetin hyvät yhteydet ja puhelinsoiton päässä informaatiolähteitä, joilta mä sain pikkuisen narua. Olin vähän enempi perillä kuin mitä lehdistä lukemalla.
Kun mä järjestin paljon esiintymismahdollisuuksia näille kunnallispoliitikoille, niin mä olin heidän kannaltaan kauheen tärkee. Näin mä sain vietyä omaa agendaani eteenpäin niin, että kaikki osapuolet ikään kuin olivat tyytyväisiä tilanteeseen.
Sen perusteella, mitä yt-neuvotteluista on tihkunut, niin minun potkuissani varmaan taustalla oli niin sanottuja todellisia syitä, kuten nyt sitten ”vittumainen mies” ja ”äkkipikainen luonne”. Jollain perusteellahan valitaan ne ihmiset, jotka tuotannollisista ja taloudellisista syistä erotetaan. Mä olin tietenkin ykkössuosikki sillä listalla.
Vuonna 2005 meitä lähti oliko nyt 18 aluetoimittajaa. Yleisradio hävisi kaikki näistä nousseet oikeusjutut tai luovutti ja sopi. Mun tapaukseni ei mennyt ihan saliin asti, sillä salin kynnyksellä tehtiin sopimus Helsingin käräjäoikeudessa.

Mä olin päättänyt noin kymmenenvuotiaana kirjoittaa kirjan. 1960-luvun lopussa lähetin Tammeen sata runoa, ja ne lähetettiin takaisin tietysti sieltä. Mä en silloin 15-vuotiaana tajunnut sitä, että kun Matti Suurpää kirjoittaa henkilökohtaisen kirjeen jossa se analysoi niitä runoja ja kehottaa jatkamaan ja hiomaan niitä, niin se ei ollut hylkäystuomio, vaan kannustus.

Mutta kun mä en tullut sivistyneestä kodista Etu-Töölöstä, niin mulla ei ollut tuttavia, jotka olis sanonut, että tämä tämä ei tarkoita sitä, että sut on hylätty, vaan sitä, että kun sä vähän työstät niitä, niin tämä voi lähteä tästä.
Potkujen jälkeen mä olin Italiassa Tuija Parvikon kanssa ja siellä se lähti kypsymään se ajatus vapaaksi kirjoittajaksi ryhtymisestä. Mä käänsin yhden kirjan italiasta. Sitten mä rupesin ajattelemaan, että vittu mitä mä toisten kirjoja käännän. Sitä paitsi siitä maksettiin huonosti.
Loppukesästä 2008 mä lähetin ensimmäisen version Kiimakankaan käsikirjoituksesta. Sitä hierottiin pitkään. Sitten päätettiin, että se laitetaan ulos alkuvuodesta 2010 ja sehän oli loistava strategia.
Helsingin Sanomissa tehtiin helvetin iso juttu, koska se oli vuoden ensimmäinen esikoisromaani vissiin.”

Jarno Liski

paatoimittaja@jyy.fi

  1. Mauno Voutilainen

    Pekka oli hyvä toimittaja
    Muistan hyvin Pekka Mannisen ajat radiossa. Oli terävää asiaa. Siksiköhän ei enää ole toimittajana? Myös toinen kuuluva toimittaja laitettiin samoja aikoja pois. Kuten Pekkakin itse ihmetteli, yt-neuvottelut kohdistuvat joskus juuri parhaimpiiin työntekijöihin.
    Ennen oli paikallisessa Radio Keski-Suomessa, nykyisin kai Yle Keski-Suomi, Arvaa? ohjelmaa ja muuta mukavaa, johon pääsi tavallinenkin sanankäyttäjä suoraan lähetykseen.
    Itsekin jonkun vuoden soittelin kuulumisiani radioon käytännössä päivittäin. Eräillä työmailla kuulin juuri Arvaa? ohjelman olleen ruokatunnin piristys, toisille taas ääneni kuuluminen eetteristä aiheutti kanavanvaihdon tai radion sulkemisen, molemmat hyviä tapoja suhtautua, kukin kokee kuten asiat kokee.
    Välillä on ollut vähän hiljaisempaa, nyt onneksi taas silloin tällöin pääsee kuuluviin radiossa myös paikaillisella kanavalla.

    Sunnuntainen Kansanradio on hyvä ohjelma, päivittäin soitan milloin mitäkin asiantynkää ohjelman tallenukseen.

    Öisin ja iltaisin soittelen luonto-ohjelmiin ja vastaaviin, välillä pääsee lähehtykseenkin, joskus taas liian ruuhkaista.
    ’Jämsän kollega myös mielellään soittelee radioon, milloin on sen verran virkeänä, hänellä on ollut vähän terveysongelmaa, itselläni toistaiseksi vain henkistä ongelmaa, jota esiintyminen mediassa helpottaa, ehkä joillekin aiheutuu lääkkeenottotarvetta, kun sattuu vahingossa ääneni radiosta kuulemaan, mutta sekin on hyvä reaktio, kertoo ihmisestä itsestään enemmän, kuin esiintyjästä.
    Mauno Voutilainen

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.