Ala-asteen rehtori aikoinaan kuulutti keskusradiosta kevätjuhlan aikaan luokissa istuville todistustaan odottaville koululaisille, että joitakin oppilaita jää luokalle. Luokalle jääneille rehtori valutti myötätuntoa rätisevästä kaiuttimesta kertomalla jääneensä itsekin kaksi kertaa luokalle. Ja koska kukaan ei tietenkään halunnut olla samanlainen kuin rehtori, oli ehtojen suorittajille samalla luotu erinomainen motivaatiopohja.
Luokalle jääminen oli merkki siitä, ettei oppilas osannut mitä piti. Uusimalla lukuvuoden opinnot sai oppilas mahdollisuuden opiskella asiat niin, että hallitsi ne. Asiassa ei ole mitään omituista. Jotkut ovat hitaampia oppimaan, ja voihan olla, että elämässä koulun ulkopuoliset asiat ovat heikentäneet opiskelumahdollisuuksia. Pidettiin kuitenkin tärkeänä, että lapset oppivat esimerkiksi prosenttilaskut.
Tällä vuosituhannella asiat eivät olekaan niin suoraviivaisia. Joidenkin mielestä työuria tulee pidentää alku- ja loppupäästä. Tästä seuraa oppilaille painetta saada yhdeksän vuoden oppimäärä suoritettua korkeintaan yhdeksässä vuodessa, tai yleisesti ottaen x vuoden oppimäärä x:ssä vuodessa. Ja tässä ei ole mitään ongelmaa, jos vain puhutaan keskimääräisestä ihmisestä ja tavoitteista.
Työurien pidentämisen tai lyhentämisen sijaan olisi silti puhuttava työurien laadun parantamisesta. Ala-asteen rehtorin tapauksessa paria vuotta perusteellisemmat opinnot olivat tarpeen, ja uskoakseni hänen työuransa laatu oli parempi verrattuna tilanteeseen, jossa hänet olisi aina siirretty ennen aikojaan luokalta seuraavalle. Todennäköisesti hän olisi pudonnut kärryiltä koko loppukoulun ajaksi, ja koulusta päästyään olisi ollut tavoiteajassa valmistunut, turhautunut, jatkokoulutukseen kelpaamaton ja laadullisesti hyvin erilaiselle työuralle päätynyt ihminen.
Toivon kovasti Teille, tämän vuosituhannen opiskelijoille, laadukasta työuraa, sitten kun olette siihen valmiita.
John Pajunen