Ei hakutuloksia.

Arvio: Minä ja Ville Ahonen – Minä ja Ville Ahonen (Pyramid)

13 kansi_minä ja ville ahonen webMinä ja Ville Ahosen debyytti saa ällistymään, hämilleen ja innostumaan. Harvoin saa kuulla yhtä selkeää mutta kuiskaavaa musiikkia, jossa laulu ja sanoitukset ovat eleettömästi pääosassa. Erityisesti sanoja kannattaa kuunnella useaan kertaan, jotta monikerroksellisuus pääsee esille. Vaikka Ville Ahonen on suomenkielinen, hänen pehmeä ja puuroinen laulunsa kuulostaa suomenruotsalaiselle. Paikoin Ahonen kuulostaa myös Sami Kukalle ja Liekin Janne Kuuselalle. Juuri Ahosen laulutyyli puhaltaa levylle herkän ja koskettavan hengen, joka tekee bändistä mielenkiintoisen. Yhdessä soiton kanssa se rakentaa kaipausmaailman, josta ei haluaisi päästää irti. Laulut ovat yksityiskohtaisia kipupisteitä, joita instrumentaalinen ja paikoin elektroninenkin syke kuljettaa eteenpäin.
Levyn parasta antia on päätöskappale Musta virta, joka saa mielen kaipaamaan menetettyä rakkautta ja jalat tamppaamaan. Eron ympärillä pyörivät Sammutetaan valot ja Huhtikuun jää nousevat selkeästi esiin. Levyn ainut huono biisi on Eno – kaikin puolin surkea tekele muuten mahtavalla albumilla.

Kyösti Hagert

”Vuoden kaunein albumi.”

  1. Hassua

    Hassua kommentoida monta vuotta jälkeenpäin satunnaisen lehden arviota, mutta ehkä nyt tarpeellistakin.

    Kyöstille ei tainnut aueta Eno-kappaleen viesti, miten seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva nähdään eri lailla kuin valtavirtaa elävä. Homo on aina ensisijaisesti homo ja sen jälkeen ihminen. Yksinkertaisuudessaan nerokas kappale, joka sai tämän homon kyyneliin.

    Ilmoita asiattomasta kommentista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *