Ei hakutuloksia.

Rinteessä rakkaudesta lajiin

Ilona Ruotsalainen. (Kuva: Natanael Sinisalo)
Ilona Ruotsalainen. (Kuva: Natanael Sinisalo)

Lumilautailun parisuurpujottelun olympiarinteessä Suomea edustanut Ilona Ruotsalainen on kiertänyt koko 2000-luvun maailman cupin kisoja omalla rahalla. Pienen lajin edustaja on saanut aina vain vähän tukea ja huomiota, mutta jyväskyläläinen on silti onnellinen. Hän on saanut tehdä sitä, mitä rakastaa.

”Laskin suksilla ensimmäisen kerran 3-vuotiaaana Laajavuoressa. Lumilautailua kokeilin vuonna 1994 ja siitä kolmen vuoden päästä aloin kilpailla. Silloin ratalautailun harrastajia oli paljon enemmän kuin nyt. Vuokraamoissa ei edes ollut pehmeitä lautailumonoja, vaan pelkästään kovia.
En ole ikinä innostunut freestyle-puolesta. Oon aina halunnut mennä lujaa kaikilla mahdollisilla välineillä. En sitten tiedä, miksi en kiinnostunut alppihiihdosta. Ehkä lumilautapuolella tykästyi heti ihmisiin ja ilmapiiriin, oli hauskaa alusta loppuun. Tämä on ollut sydämen asia – semmoinen mitä rakastaa.

Vuonna 2000 tulin yliopistoon lukemaan biomekaniikkaa. Yritin neljä vuotta suorittaa opintoja samalla kun urheilin, mutta se oli enemmän ja vähemmän mahdotonta, joten ajattelin keskittyä täysin lautailuun.
Treenaan Ranskan maajoukkueen mukana nyt neljättä vuotta. Tänä vuonna matkapäiviä Suomessa ja ulkomailla on kertynyt viisi kuukautta, eli aika paljon tulee pyörittyä muualla kuin Jyväskylässä.
Edelliset olympialaiset jäi tosi pienestä kiinni. Kun sitten jatkoin neljä vuotta, ei ollut mitään muuta tavoitteena kuin Vancouver. Eikä pelkästään päästä sinne, vaan myös menestyä siellä.
Olympialaiset oli hieno kokemus. Oli tosi kiva olla muiden suomalaisten urheilijoiden kanssa, sillä eihän me ikinä juuri nähdä toisten lajien urheilijoita.
Laskuihini olen tyytyväinen, jos sen kaatumisen jättää pois. Se kossahti siihen toiselle portille, kun menin takapuolelleni.
Totta kai toivon, että olisin menestynyt paremmin. Se on kuitenkin se yksi kisa, millä tämmöisen lajin urheilija pystyy pääsemään esille ja hankkimaan sponsoreita.

Seuraavat olympialaiset ei ole tähtäimessä. Mä oon silloin 33 vuotta ja toivottavasti mulla on ammatti silloin. Se olkoon mun tähtäin.
Kun kaikilla muilla kavereilla on suunnilleen maisterinpaperit taskussa ja valmistujaisia, laitoin juuri viestin, että nyt valmistuin elämän yliopistosta – juhlitaan!
Todennäköisesti tämä oli mun viimeinen kausi maailmancupissa. Olen kiertänyt maailman cupia vuodesta 2001 lähtien ja ollut niissä kisoissa kerran toinen, sitten on pari neljättä sijaa.
Jos lajilla pystyisi tienaan, ois sitä kiva vielä tehdä. Mutta kai se on pakko hankkia ammatti, ruveta tienaamaan ja maksamaan velat pois, mitä on tästä elämäntyylistä aiheutunut.
Minä olen maksanut kaiken itse: hotellit, lennot, majoitukset ja välineet. En saa edes lumilautaliitolta penniäkään tukea. Mun suurimmat sponsorit ovat äiti ja isä.

Uralla ei tullut ehkä semmoisia tuloksia, mitä olisi toivonut, mutta olen kuitenkin ollut maailman huipulla.
Olen nähnyt sekä kokenut paljon, ja saanut uusia kavereita ja tuttuja ympäri maailmaa.
Totta kai ne on ne ihmiset, joita jään kaipaamaan sieltä ylivoimaisesti eniten. Se henki, mikä laskijoilla on kaikkien kesken – kaikki välittää toisistaan.
Uralta on kertynyt tietty avarakatseisuus. Olen oppinut itsestäni aivan hirveästi: tietyt särmät ovat hioutuneet, ihan positiivisessa mielessä.
Olisi kiva olla työelämässä urheilun kanssa tekemisissä. Kun on itse hoitanut kaikki asiat, tietää missä voisi olla avuksi muille urheilijoille.
Syksyllä jatkan biomekaniikan opiskelua ja yritän saada opinnot jollekin mallille. En kyllä yhtään tiedä, mihin elämä vie tästä eteenpäin. Nyt on tunne, että aika tyhjän päälle tippuu. Mutta ei se auta, on sitä ennenkin tiputtu.”

Juha Korhonen

toimittaja(at)jyy.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *