Luennon lopulla toistuu tuttu kuvio: Professori tiedustelee, jäikö kuulijoille kysyttävää. Saliin laskeutuu painostavan odottava hiljaisuus. Opiskelijat pälyilevät kurssitovereitaan. Eihän kukaan ole niin tyhmä, että avaa suunsa? Iltapäivä on jo pitkällä, ja kotiin olisi kiva päästä.
Lopulta luennoitsija päästää salin kärsimyksistään. Palataan asiaan ensi viikolla.

Tässä lehdessä kerrotaan väitöstutkimuksesta, jonka mukaan ensimmäisen vuoden opiskelijoista alle puolet on käynyt henkilökohtaisesti opettajansa juttusilla. Tutkimus on tehty Helsingin yliopistossa, mutta sen suulaampia ei todennäköisesti olla Jyväskylässäkään.
Yliopiston henkilökunnan ja opiskelijoiden tiiviimpi kanssakäyminen olisi kuitenkin kummankin ryhmän etu. Väitöstutkimuksen mukaan eron nykyiseen ei tarvitsisi olla edes suuri: pienikin kohtaaminen auttaa opiskelijaa kokemaan tiedeyhteisön omakseen.
Seurauksena, jolleivät sentään opiskeluajat lyhenisi, ainakin oppi menisi paremmin kaaliin, kuten matematiikan fuksit uutissivulla kertovat. Toisaalta asiaansa paneutuneille, kenties uusiakin kysymyksiä keksiville opiskelijoille lienee mukavampi luennoida.

Opetusministeriön työryhmän 18. maaliskuuta julkaistavassa esityksessä väläytellään noin tuhannen euron lukukausimaksua parantamaan korkeakoulujen opetuksen laatua ja nopeuttamaan opintoja.
Maksuttoman koulutuksen kunniakkaasta periaatteesta luopuminen ”paremman opetuksen” verukkeella on kuitenkin lyhytnäköistä ajatellen varsinkin sitä, että jo nykyistä asenneilmapiiriä muuttamalla opetuksesta voisi tulla aidosti keskustelevaa. Pelkät setelit eivät kielenkantoja kirvoita.

Opiskelijoiden ja luennoitsijoiden lähentyminen on paljon juuri vanhempien, pitkään akateemisissa piireissä pyörineiden vastuulla: fuksille on aivan ymmärrettävästi kova paikka avata suunsa kolmekymmenvuotisen tutkijanuran ja satapäisen salin edessä.
Oma osansa on silti myös opiskelijoilla. Mitäpä jos seuraavalla luennolla rohkeutensa keränneelle kysyjälle ei pyöriteltäisi silmiä?

Marja Honkonen
paatoimittaja(at)jyy.fi