Motoriikka-Miikka kumartaa katutanssille

Miikka Mäkelä kehitteli vuodessa pantomiimia ja tanssia sekoittelevan esitysmuodon, jolla hän voitti Suomen Talent -kilpailun. Jyväskylästä liikunnanopettajaksi viime keväänä valmistunut ”Motoriikka-Miikka” jatkaa tanssipedagogiikan opintoja Teatterikorkeakoulussa ja haluaa opettaa ihmisiä löytämään oman kehonsa ainutlaatuisuus.

”Vanhemmat huomasivat, että oltiin aika aktiiviisia, varsinkin kaksi nuorinta poikaa kolmesta. He alkoivat viedä meitä futiskentälle, hiihtokisoihin, laskettelukeskukseen, uimahalliin. Poikia tuettiin, vietiin ja kannustettiin. Äiti vei pianotunneille myös, kun huomasi, että olen musikaalinen.
Futis oli ehkä se juttu ala-asteella, mutta yläasteella se alkoi jäädä, kun en ollut kauheen maskuliininen äijäpoika.
Pyörähommat alkoi kiinnostaa ja ajoin eka trialia. Kaikki muuttui 1996, kun tuli Ylen dokkari, jossa esiteltiin Helsingin Vartiokylän halli, missä Suomen huiput treenasivat freestylepyöräilyä. Ne teki tasaisella maalla temppuja ja mä olin ihan, että miten pyörällä voi tehdä tuollaisia juttuja?
Naapurin avulla saatiin tapit pyörään ja pompittiin vähän takapyörällä. Kun sain ekan oikeen freestylepyörän, sitä tuli treenattua viis vuotta tosi aktiivisesti. Esiinnyttiinkin paljon kotiseudulla Vammalassa.

Aloitin Jyväskylän yliopistossa liikunnalla opiskelun vuonna 2003. Mun luokalle tuli poika, joka oli tanssinut paljon. Katoin, että toihan on hienoa. Olin jo lukion lopulla törmännyt breikkiin silleen, että treenasin jotain powermoveseja, mutta se oli enemmän semmoista voimistelujuttua.
Varsinaisesti koen, että tanssi tuli mulle 2005. Jotenkin oivalsin, että siinä on keho, liike, musiikkia ja pääsee esiintyyn.
Viimeinen niitti oli, kun yritin vähän sohia jossain, ja joku sanoi, että opettele tanssiin. Mua ei oo varmaan ikinä sattunut niin paljon. Sanoin itselleni, että määhän opettelen.
Siinä tajusi, että jos tällä iällä haluaa jotain tehdä, siihen pitää nähdä vaivaa.
Aloitin Jyväskylän Tanssiopistolla 2005. Menin ainoana miehenä 13–14 -vuotiaiden tyttöjen joukkoon street-tunnille. Treenailin paljon itsekseni poppingia sekä lockingia, ja aloin vähän opettaakin katutansseja. Sitten alettiin pyytää juttuihin, pääsin kivasti esiintyyn ja sain itsevarmuutta. Se oli tosi kivaa aikaa. Yksi merkkipaalu oli, kun pääsin kaupunginteatterille suurelle näyttämölle tanssimaan puhenäytelmään. Se oli vau, tuntui isolta jutulta.

Näin kaks vuotta sitten ekan kerran David Armandin Torn-pätkän Youtubesta. Olin ihan myyty. Sitä ennen oli ollut, että katutanssia vai nykytanssia, mutta sitten tajusin, että ei tarvi valita. Otan ton.
Esitin Taiskan Moi moi vain -biisin liikunnan tanssiaisissa ekan kerran, siitä tulee tasan vuosi nyt. Jengi oli ihan fiiliksissä siellä.
Isä on aina sanonut, että Miikalla on kyky tuoda iloa ja naurua ympärilleen. Sen on ehkä oivaltanut vasta ihan viime aikoina.
Mä mietin, kun keväällä alkoi tulla Talentin mainoksia, että ei Talentti voi vielä tulla, tarvin ainakin vuoden treeniä. Tuntui, että pitäisi harjoitella pari–kolme vuotta, että sen sais tosi spesifiksi. Eihän mulla ole mimiikkakoulutusta.
Kaverit kannusti osallistumaan ja itsekin luotin esitykseeni, koska olen aina ollut tosi vaativa, mitä menen esittämään. Tässä oli oikeasti jotain.
Media on tituleerannut mut joksikin pantomiimitaiteilijaksi. En väitä, että olen tanssija, koska minulla ei ole sitä koulutusta, mutta teen näitä tanssijan valmiuksilla. Ois ollut kiva, jos mediassa ois käytetty tanssija-sanaa. Tämä on mun tapa muotoilla katutanssia erilaiseen aspektiin: hyödyntää ne lähtökohdat ja tekniikka sekä oma persoona. Jos mulla on tämmöinen naamavärkki, niin käytä sitä. Oishan tämä munkin matsku ihan erilaista, jos en ois katutanssia harrastanut.
Arvostan hirveesti kaikkia extreme-alan harrastajia, joilla on oma keho ja oma väline ja ne pyörii maailmalla. Mitä sitä muuta elämässä tarvii oikeesti?

Jos sanotaan, että ihminen on kadonnut luonnosta, niin ihminen on kadonnut myös omasta kehosta. Ihmiset haluais ilmaista itseään, mutta jotenkin tuntuu, että ne ois kauhean lukossa. Keholla voi tehdä ihan mitä tahansa, vaikka pelleillä tai olla huono.
Kun puhutaan, että ole tyytyväinen kehoosi, niin tarkoitetaan sitä, mitä näet peilistä. Mutta mä en puhu sellaisesta, vaan että ihan oikeasti aistit sun kehosi. Sellaista yritän kertoa, että ihmiset tulisivat läheisemmäksi oman kehonsa kanssa.
Opettelen tanssinopettajaksi, joten oon iloinein, että on tällainen tapa, jolla vois opettaa ehkä tanssi- ja teatteri-ilmaisua tai molempia.
Tätä voi tehdä monella tapaa: aikuisille, lapsille, tv:ssä, klubilla. Nyt olisi mahdollisuus tehdä paljon keikkoja, mutta en halua ihan puhki itteäni vetää.
Oon myös ajatellut, jos lähtis opiskelemaan Keski-Eurooppaan tätä alaa. Edes lyhyen jakson.

Tää tuntuu uppoavan myös lapsiin, niin olisi kiva tehdä tätä lastenlauluihin ja lapset vois kokeilla itse. Mua on hirveesti pyydetty kouluihin opettamaan ja esiintymään.
Se ois aika ovela tapa tuoda lapsille kehollisuutta ja tanssia. Tekee näin ja noin ja muutama askel, niin siitä saa tanssia, vaikka ei tarvi edes puhua tanssista.”
Juha Korhonen
toimittaja(at)jyy.fi