Ei hakutuloksia.

Teksti  Tiina Saari

Pikakelauksella maailman ympäri

 

Jos haluaa sukeltaa vieraisiin kulttuureihin, ei välttämättä tarvitse matkustaa minnekään. Läheltä voi nähdä kauas. Jylkkäri päätti lähteä kiertämään maapallon eri kolkkia Jyväskylässä.

Aamulla kello yhdeksän menemme Auvilanperälle Kortepohjaan. Sillä aikaa, kun tyttäret Tilda, 3, ja Eva, 1, katsovat Merenneitoa telkkarista, isä Duncan Snape, 37, paistaa kananmunia ja pekonia, keittää sieniä ja paahtaa vaaleaa leipää. Perinteinen englantilainen aamiainen on harvinainen hetki myös suomalais-englantilaiselle perheelle. He ajattelevat terveyttään.
”Suomalaisesta makkarasta en pidä ollenkaan. Englantilainen on maustettu ja se on ihan oikeasti lihaisa,” englantilainen isä perustelee tyypillisen osan puuttumista.
Pekoni puolestaan on Suomessa amerikkalaistyylinen – Englannissa se on paksumpi ja isompi. Myös sienet on vaihtoehtoinen ratkaisu, sillä yleensä aamiainen sisältää papuja.
Teehen on laitettava maitoa ja sokeria. Snape puristelee teepussia saadakseen juomaan vahvan maun.

Englantilaisisä Duncan Snape, 37, leikkaa tomaattia Tildalle, 3. Pikkusisko Eva, 1, tarkkailee ja sotkee kananmunaa naamaansa.

Äiti Varpu Saramäki-Snape, 35, keittää suomalaiseen tapaan kahvia. Englannissa hänen oli usein vaikeaa saada teetä ilman maitoa, mutta hunajan kanssa.
”Englantilaiset eivät halua nähdä kupin pohjaa.”
Perhe on asunut tähän syksyyn saakka Englannissa. Äiti kaipaa teeleipää (crumpet), joka on päältä rapea ja sisältä pehmeä. Väliin laitetaan voita.

Tomoko Mochizuki tykkää enemmän onigirista kuin suomalaisesta ruisleivästä.

Päivällisen syön Japanissa. Valmistamme yhdessä Tomoko Mochizukin kanssa onigiria, joka on Japanissa suosituin välipala. Puristamme puuroriisistä kasaan kolmion tai neliön, ja laitamme sen sisälle merilevää tai tonnikala-majoneesi-sekoitusta. Vasta kolmas kolmioni onnistuu.
Mochizukin merilevä on hänen äidiltään, Japanista tuotua.
Hän ei pidä suomalaisesta ruisleivästä, koska se on liian hapanta. Mochizuki valitsee onigirin, josta on kymmeniä makuvaihtoehtoja japanilaisessa kauppahyllyssä.
Tyypilliseen lounaaseen kuuluu myös keitto. Japanilainen nimittää sitä ”misokeitoksi”, jossa on muun muassa soijapapuja.
Japanilaiset syömäpuikot putoilevat otteesta.

Greta Röggla leikkaa omenoita.

Jälkiruoka tarjoillaan Itävallassa, Etelä-Tirolissa. Paloittelemme Greta Rögglan kanssa omenoita niin pieniksi viipaleiksi kuin mahdollista. Tavoitteenamme on saada aikaan omenatorttu, ”Apfelstrudel”. Ripottelemme päälle paljon kanelia.
Rögglan mukana lähden Viroon. Aigi Margus ja Käll Haarde valmistavat lasagnea.
Pienessä keittiössä vierailevat myös espanjalaiset, Alba Macava ja Haissa Alves de Oliveira.
Monesti joku nojaa ovenpieleen niin, että valot sammuvat keittiöstä. On puutetta tilasta.
”Tämä on ongelmallinen soosi,” sanoo Haarde.
Espanjalaiset naiset lähtevät pois keittiöstä ja alkavat tanssia latinotansseja, kuten cha cha chata. He laulavat ja nauravat. Kompastelevat askelissa, sillä toisen pitää vetää miehen roolia.
Odottaessamme lasagnea uunista kuolaamme vessan ovessa roikkuvien kuvien komeita miehiä.

Ostamme ranskalaiset jyväskyläläisestä kebab-ravintolasta. Parikymppiset belgialaiset Sarah Verzin, Charlotte de Meshaeker ja Isaline Jeanty ovat jo ehtineet kaivata perunoita; he syövät Belgiassa ranskiksia vähintään kerran viikossa.
Belgialaiset ostavat niitä ranskalaisiin erikoistuneista Friterie-nimisistä pikaruokakioskeista. Aiemmin he olivat löytäneet Suomesta ranskalaisia vain McDonaldsista.
Kun belgialaistytöt avaavat mukaan otetun laatikon ylioppilaskylän soluasunnon ruokapöydällä, he näyttävät järkyttyneiltä. Ranskalaiset eivät ole rapeita. Ne ovat rasvaisia. Maukkaan kastikkeen sijaan yhdessä nurkassa on ketsuppia. He lisäävät suolaa reilusti.
”Oliko ketsupille muita vaihtoehtoja?” he kysyvät.
Ei ollut.

Suomalaiset ranskalaiset eivät belgialaisille kelvanneet.

Jeanty ja Verzin selvittävät, että Friteriessa on useita kastikkeita. Belgialaiset painottavat, etteivät heidän ranskalaisensa ole niin rasvaisia kuin suomalaiset. He uskovat, että nämä perunat jäävät viimeisiksi Suomessa.
Tytöt tarjoavat suklaata, jonka sisällä on toffeeta. Belgialaisten lempiherkkuihin kuuluu stereotyyppisesti myös suklaa-hasselpähkinälevite Nutella.
Teeaika Iranissa koittaa.
”Olen Hoori [Huori],” iranilainen kolmekymppinen nainen esittelee itsensä englanniksi.
”Kyllä, tiedän, että minun pitäisi esimerkiksi venyttää vielä enemmän u-kirjainta sanoessani nimeni. Lähes jokainen suomalainen on kommentoinut nimeni kuulostavan pahalta,” hän lisää naurahtaen.
Hänen ystävättärensä Azadeh Okhovat kaataa teetä kuppiin. Azadeh tarkoittaa vapautta.
Hän tarjoaa lisäksi sokerista tehtyä ”nabatia”. Tikkarin näköinen, sahramilla maustettu keltainen teesokeri narisee hampaissa. Sitä ei olekaan tapana pureskella, vaan antaa sen sulaa kuumaan veteen.

Azadeh Okhovatille tärkeitä perinteitä ovat muun muassa käsintehdyt pöytäliinat ja keramiikka.

”Tämä yhdistelmä tekee rauhalliseksi ja onnelliseksi,” naiset lupaavat.
Oknovatin seinillä on kuvia hänen perheestään. Hän kuuntelee klassista kotimaansa musiikkia. Hoori puolestaan pitää rockista ja metallista. Hän soittaa rumpuja.
”Vanhempani ovat edelleen kauhistuneita valinnastani. Rumpujen soittaminen on miehinen juttu. Onneksi aviomieheni on tukenut minua kaikessa.”
Molemmat naiset ovat ensimmäistä kertaa Iranin ulkopuolella. Heille tärkeitä perinteitä ovat muun muassa käsintehdyt pöytäliinat ja keramiikka.

Kiinalaiset Gao Hang, Zhang Miao ja Zhao Yi Yang keskustelevat intohimoisesti keskenään. Gao käsittelee pensaspapuja, Zhao leikkaa juureksia. Zhang puolestaan pitää yllä keskustelua. Hän kysyy muun muassa, mitä suomalaiset oikeastaan syövät.
”Niitä lihapullia ja perunamuussia,” vastaamme.

Kiinalaiset laittoivat pöydän koreaksi.

He tarjoilevat pöytään kananmunaa, kanaa, vihanneksia ja spagettia, jonka emme tienneet olevan osa kiinalaista perinnettä. Todennäköisesti he luulivat sitä nuudeliksi.
Zhangin lempiruoka on hotpot-pata, mausteliemi, jossa kypsytetään lihaa, kasviksia, sieniä, nuudeleita tai mitä vain.
Tšekkiläinen Kateřina Schönová tulee kotiinsa. Gao, Zhang ja Zhao toivottavat hänet tervetulleeksi syömään.
Schönová kertoo kaipaavansa tšekkiläistä lihaa. Hän on yllättynyt mielihalustaan, sillä ei oikeastaan ole syönyt kotimaassaan niin paljon lihaa.
”Pidän karjalanpiirakasta. Luulin sitä makeaksi, keskellä olevaa hilloksi.”
Schönová sanoo tykkäävänsä myös lonkerosta. Suomalainen vodka puolestaan on hänelle tuttu jo entuudestaan. Hän päättää lähteä mukaamme tapaamaan venäläisiä ylioppilaskylän A-rakennukseen.
Pavel Gonchukov on iloisissa tunnelmissa. Viinakaapista löytyy lähinnä suomalaisia alkoholijuomia. Hän painottaa pitävänsä enemmän viinistä kuin viinasta, vaikka monet suomalaiset liittävät vodkashotit mielikuvaansa naapurimaasta.

Venäjällä, mutta suomalaista leipää ja viinaa.

Gonchukov tuo pöytään Koskenkorva-pullon ja suolakurkkuja.
”Missä on ruskea leipä,” kysyy Sergei Chernov.
Chernov on tarkka venäläisistä juomaperinteistä. Ennen jokaista lasia pitää sanoa jotakin, kertoa tarina. Toinen lasillinen juodaan aina vanhemmille, kolmas rakkaudelle.
Pullo pitää juoda tyhjäksi viimeistä tippaa myöten. Tippa jaetaan venäläisen ruletin tapaan: Se, kenen lasiin tippuu viimeinen pisara, saa toivoa jotain.
Toivomme ja löydämme itsemme viinin tyyssijasta Chilestä.

Juan Garay pitää chileläisestä punaviinistä Jyväskylässäkin. Hän on vaativa viinien suhteen, joten on yllättynyt sen maistuvuudesta.

Santiagossa 30 vuotta elämästään viettänyt Juan Ignacio Mendoza Garay, 34, sanoo, ettei ole juurikaan ylpeä maastaan.
”Vain viini on hyvää. Lisäksi Piscosta ja Terramoto-drinkistä pidän.”
Chileläisen alkoholijuoman piscon nimi tarkoittaa alun perin pientä lintua, terramoto taas maanjäristystä. Drinkkiä juovat miehetkin, vaikka se lähtökohtaisesti kuulostaa ”naisten juomalta” ananasjäätelöpaloineen.
”Joka tapauksessa elän unelmaani – olen Suomessa. Arvostan suomalaisia paljon,” Garay kertoo baari Vakiopaineen kynttilän valossa.
Chilestä tuotua viiniä on saatavilla melko usein Jyväskylässä.
”Olen vaativa viinien suhteen. Olen yllättynyt, että tämä viini on juuri minun makuuni.”
Seuraavaksi juomme kaljaa saksattaren, Sabine Kemlerin, 22, kanssa. Kemler yllättäen kehuu suomalaista olutta, mutta siideri on hänelle liian makeaa.
Saksassa iltapalaksi saattaisi saada makkaraa, Wurstia, jostain kojusta, mutta sitä emme lähde etsimään täältä. Kemler on kasvissyöjä.
Haluamme kuunnella vaihteeksi musiikkia.
Tutustumme kanadalaiseen musiikin intohimoiseen opiskelijaan Matthew Buckleyhin, 27. Hän soittaa kitaraa Ylä-Ruthilla. Buckley on myös pelannut vuosia jääkiekkoa.

Matthew Buckley soittaa Ylä-Ruthissa kitaraa.

Musiikin vapauttavasta voimasta kuulemme pienellä Karibianmeren saarella Dominicassa. Sieltä kotoisin oleva rumpali Conrad Isidore, 69, muutti nuorena miehenä Lontooseen. Hän on soittanut suuruuksien, kuten Jimi Hendrixin kanssa. Isidore eli 1960- ja 1970-luvuilla tapahtumien sydämessä Lontoossa ja Los Angelesissa.
Nyt hän asuu Jyväskylässä, ja katsoo, kuinka Ameth Wade ja Pape Cisse Senegalista soittavat rumpuja kadulla Tourujoen sillan vieressä. Cisse lyö djembe-rumpua Mama African järjestämässä ohjelmassa. Rakie Janha Gambiasta tanssii paljain varpain kadulla.
Tunne ilosta ja onnesta leviää.

Conrad Isidore, 69, kehottaa kuuntelemaan luonnon musikaalia. Linnut sirkuttavat, vesi solisee, tuuli lyö rytmiä puilla, sammakot kurnuttavat. Lontooseen verrattuna Suomessa on tarjolla usein hyviä ilmaiskonsertteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.