Keskustelun herättäminen on nettiaikana korvannut uutiskriteerinä kaikki muut. Tehtiinpä juttuja nettipalstahullujen tai Timo T.A. Mikkosen mölinästä, sillä nähdään olevan sitä suurempaa journalistista arvoa, mitä enemmän se ”herättää keskustelua” – siis vetää nettipalstahulluja tai Timo T.A. Mikkosta kommentoimaan juttua.
Resurssipulaisissa toimituksissa on tietenkin kullanarvoista, että voidaan tehdä juttuja siitä, mitä joku on sanonut. Irrotettuaan sopivan kärjekkään lauseen asiayhteydestä, saa vielä seuraavana päivänä jutun, kunhan malttaa repiä älyttömyyksiä kontekstistaan joltakin lypsetystä vastauksesta.
Jos tämä onnistuu, on käsissä kohu. Siitä voi kirjoittaa kolmantena päivänä.

Tällainen uutisointi soveltuu tietenkin hyvin nykyaikaiseen laatujournalismiin, jolle pyhää on objektiivisuus ja neutraalius. Samoihin aikoihin, kun lehtitalojen osakkeet kerättiin jyväjemmarien piirongeista suursijoittajien salkkuihin, muuttui maailma niin monimutkaiseksi, että on usein monen asiakirjan lukemisen tai useiden minuuttien taulukkolaskimen naputtelun päässä, että pääsisi kirjoittamaan, miten jokin asia todella on.
Sen sijaan välittömästi objektiivisesti tosi on, että joku sanoi asian olevan niin tai näin. Totuuteen pyrkivä ei tietenkään tyydy vielä tähän, vaan hankkii tasapuolisuuden nimissä kommentin, jossa joku sanoo asian olevan juuri päinvastoin.
Onni onnettomuudessa, että budjetti-saulit ovat vaihtuneet bb-sauleihin, sillä kovin paljon iloa ei ole koitunut siitä, että on saanut lukea puolueiden olevan eri mieltä muista asioista paitsi niistä, joista puolueet ovat yksimielisiä, mutta kansa eri mieltä – siis ”jyrähtävän”.

Ilmainen vinkki: Jos joukkoviestimiin on pakko tehdä hutiloitua paskaa toisten ihmisten tuhanteen kertaan toistamista mielipiteistä ilman pienintäkään yritystä ottaa selvää faktoista, myykää ne edes kolumneiksi opiskelijalehtiin.

Jarno Liski