Pilapiirrokset ja pinkeät hauislihakset vuorottelevat kuvissa, tekstissä juoksee akateemisia lähdeviitteitä. Blogi ei täyty kryptisestä tiedejargonista, muttei myöskään minä-lähtöisestä viihdehötöstä.
Jyväskyläläinen liikuntafysiologian tutkija Juha Hulmi on löytänyt toimivan reseptin: Lihastohtori-blogi kerää kuukausittain yli 50 000 lukijaa. Kun Hulmi varoittelee surkastuvista pakaralihaksista, suomalainen treenikansa kuuntelee. Tutkijan itsensä mielestä blogi toteuttaa tieteen yhteiskunnallista tehtävää.
Näin sen pitäisi mennä. Meillä on täällä yliopistolla hirveä määrä tietoa, joka päätyy kampuksen ulkopuolelle vain, kun joku kärrää saastuneet opukset home-evakkoon Kanavuoren luolastoihin. Sosiaalinen media on louhinut suoran yhteyden tutkijankopin ja ulkomaailman välille. Nyt pitäisi vain uskaltautua tunneliin.
Tutkijoiden tuottaman tiedon olisi syytä näkyä muuallakin kuin vertaisarvioiduissa journaaleissa. Akateemisesta statuksestaan huolimatta kyseiset julkaisut ovat harvoin varsinaisia lukijamagneetteja, ja lisäksi niihin pääsee usein käsiksi ainoastaan yliopiston kirjastossa tai oppilaitoksen verkkotunnuksilla.
Mediakaan ei ehdi ja osaa nostaa esiin kaikkea mielenkiintoista; varsinkaan, jos asiaa vyörytetään tieteellisellä ammattislangilla, joka akateemisen tarkkuuden nimissä rajaa lukijakunnan muutamaan post doc -tason asiantuntijaan. Julkisella rahalla tuotettu tieto jää liian usein pienen piirin pyöriteltäväksi.
Etenkin ihmistieteiden tutkimustuloksia kaipaisi ihmisten ilmoille. Näiden tarkoitus on kuitenkin usein paljastaa kulttuurissa piileviä rakenteita ja osallistua siihen keskusteluun, jolla yhteiskuntaa määritetään. Sitä keskustelua ei käydä vain parhaan A-tason journaaleissa.
Julkisuutta on kuitenkin hankala hallita, ja se tutkijahuoneen tunneli toimii kahteen suuntaan. Turhan usein sieltä hyökyy paluupostina internetin sopukoissa kypsynyttä likavettä.
Vaikeaa on ainakin maahanmuuttoa tutkivilla. He päätyvät helposti Homma-foorumin mankeliin, joka puristaa vääränlaista tietoa tuottavan ihmisen perhesiteet, asuinpaikat ja muun henkilöhistorian pahansuopaan tarkasteluun. Myös ravitsemustutkijat ovat saaneet niskaansa paremmin tietävien oikeamielisen vihan, sillä ilmeisesti erimielisyydet aamiaisen optimaalisesta koostumuksesta ovat ihan riittävä syy henkilökohtaiseen solvaukseen.
Ehkä yllättäen myös kielioppikysymykset pistävät näppäimet savuamaan: tämän lehden kulttuurisivuilla humanistisen tiedekunnan dekaani Minna-Riitta Luukka kertoo, kuinka kansa raivostui, kun hän suomen kielen lautakunnan puheenjohtajana oli päättämässä alkaa tekemään -muodon hyväksymisestä suomen kielessä.
Rohkean esiintymisen hinta saisi olla vähäisempi.