JOS, HYVÄ lukija, olet koskaan joutunut keskustelemaan ylioppilaskunnan edustajiston jäsenten kanssa, olet saanut varmasti kuulla ensin puuroisia vakuutteluita edustajistotoiminnan tärkeydestä. Sen jälkeen edustaja on alkanut luettelemaan sinulle tapoja, joilla ylioppilaskunta ja sen päätökset näkyvät elämässäsi.
Tämän jälkeen olet saattanut joutua toteamaan, että ei, asun yksityisessä vuokra-asunnossa enkä Soihdun tilaoptimoiduissa yksiöissä, en ole tarvinnut koulutuspoliittista neuvontaa, koska teen vain kurssini loppuun enkä vatuloi turhia, enkä voi oikeastaan jäädä Jyväskylään asumaankaan, koska haluaisin joskus saada töitä.
Mutta sitten edustaja hönkii sanan, jonka tunnistat: Jylkkäri! Ai se lehti, josta voi lukea niinkin mielenkiintoisia juttuja kuin ”Osaatko kaikki opiskelijahaalarien värit?” ja ”Kylläpäs nämä kiteeläiset inhoavat kotikaupunkiaan”?
Juuri se. Mutta hypätään hetkeksi muualle.
YLIOPPILASLEHTIEN TUOREILLA päätoimittajilla on tapana todeta tutut fraasit ”opiskelijalähtöisemmästä sisällöstä”, tai ”jutuista, jotka aidosti kiinnostavat opiskelijoita”.
Paitsi Ylioppilaslehden, joka onkin nyt erityistapaus. Siellä tupataan puhua ajanhetkestä riippuen jotain ylevää median murroksesta tai jotain masentavaa omistajaa vastaan käydystä selviytymistaistelusta.
Ei sillä, etteikö Ylkkärin päätoimittajilla olisi syytäkin puhua jostain muusta. Ylioppilaslehteä lukevat muutkin kuin Helsingin yliopiston opiskelijat.
Ylkkärin sivistyneet lukijat lukevat myös muita aikakauslehtiä, ja sen sivistynyt alumnikunta on uhrautuvaisesti marssinut työskentelemään kuolevissa perinteisisissä lehdissä. Tämä tuo Ylkkärille kulttuurista pääomaa, jota harvalla julkaisulla Suomessa on – puhumattakaan ylioppilaslehdistä!
Ylioppilaslehtien kulttuurisen pääoman ja yhteiskunnallisen arvostuksen yhteyden voi mitata metodilla, joka kertoo, onko kyseessä Uljas Moniäänisen Yhteiskunnan Puolustaja Sekä Suomalaisen Kulttuurin Kannalta Oleellinen Julkaisu vaiko Perifeerinen Kusirätti.
Metodi on yksinkertainen: Ylioppilaslehti on edellisessä kategoriassa, kaikki muut ylioppilaslehdet jälkimmäisessä. Nimestäkin sen huomaa.
Lehtien oikeiden, neljännen valtiovallan edustajan tehtävien puolustajien on tultava muualta.
KUN YLIOPPILASLEHTI kohtaa ongelmia, saamme lukea Yleltä ja Pahkasiasta ja Long Playsta ja Puolustusvoimien tiedotteista, että Ylkkäristä leikkaaminen on pois suomalaisesta kulttuuriperinnöstä.
Mutta oletteko lukeneet Lapin ylioppilaslehden viimeisen päätoimittajan kirjoitusta lehden lakkautuspäätöksestä vuoden 2024 helmikuusta? Se vasta riipaisevaa olikin.
Toisin kuin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan (HYY) ja Ylioppilaslehden kohdalla, joista kirjoitetaan aina töyssyjenkin aikana, päätös ei kirvoittanut oikeastaan minkäänlaista valtakunnallista pöyristymistä opiskelijapäättäjien vastuuttomuudesta, saati sitten kyseisen julkaisun tärkeydestä suomalaiselle kulttuuriperinnölle. Muistakaa metodi.
Tämä siitä huolimatta, että kyseisen ylioppilaskunnan edustajisto oli HYYn tavoin käyttänyt rahaa yli varojensa ja pistänyt lehden siksi leikkuulaudalle. Maaperä oli siis otollinen opiskelijapäättäjien haukkumiselle, mikä ymmärrettävistä syistä näkyy olevan entisten ylioppilaslehtien päätoimittajien lempipuuhaa. Kaukaa viisaat kirjoittajat olisivat siten voineet jälkilämmittää aikaisemmat saarnansa esimerkiksi Itä-Suomen ylioppilaslehti Uljaan tai Vylkkärin tärkeydestä muihin medioihin.
Mutta tämä olisi vaatinut ylioppilaslehdistön johdonmukaista puolustamista, joten sitä ei tietenkään voinut odottaa.
PALATAAN TAKAISIN hypoteettiseen keskusteluun. Ja kyllä, minä olin koko ajan kyseinen edaattori. Paljastus ja hirvitys.
Odotas nyt, sanot sinä. Miksi oikein paasaat minulle Ylioppilaslehdestä erityisesti ja ylioppilaslehdistöstä yleisesti?
Ylioppilaskuntien edustajistot eivät, pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta, juuri välitä ylioppilaslehdistään tai niiden olemassaolon välinearvosta opiskelijoiden kriittisen kansalaisuuden vahvistajana.
Jos tämä olisi vakava teksti, tässä vaiheessa kertoisin, kuinka huolestuttavaa on, että opiskelijat eivät enää koe ylioppilaslehtiä mahdollisuutena osallistua yliopistoyhteisöä, suomalaista yhteiskuntaa ja maailmaa kriittisesti tarkasteleviin keskusteluihin – eivätkä kaikissa tilanteissa löydä korvaavaa alustaa näin tehdä.
Jos tämä olisi vakava teksti, tässä vaiheessa olisi korrektia tuomita tämänkaltainen kiinnostuksen puute vapaan median rapautumiseen johtavana asenteena. Voisin jopa väittää kiinnostuksen puutteen rapauttavan osaltaan niitä arvoja ja kansalaistaitoja, jotka ovat oleellisia demokraattisessa yhteiskunnassa toimimiselle
MUTTA TÄMÄ on typerä teksti, joten en näin tee.
Sen sijaan totean vain seuraavaa. Niin kauan kuin opiskelijoiden ja ylioppilaskuntien edustajistojen kiinnostus ylioppilaslehtiinsä on lähinnä taloudellinen, on lehtien oikeiden, neljännen valtiovallan edustajan tehtävien puolustajien tultava muualta.
Sisällöllisesti tämä tarkoittaa, että ylioppilaslehtien toimitusten tulisi tehdä ja pyytää juttuja, jotka kiinnostavat ja kutsuvat kriittisiä kansalaisia lukemaan huolimatta siitä, ovatko nämä kansalaiset opiskelijoita. Se tarkoittaa, että meidän tulee antaa ylioppilaslehdistön työntekijöiden kokeilla uutta ja kokata rauhassa.
Ja jos tämä sisällöllisesti tarkoittaa, että Jylkkäri tekee vähemmän juttuja Kauppakadun approista ja haalarimerkeistä, sen voin ainakin minä hyväksyä.
Ehkä silloin Jylkkärilläkin on mahdollisuus tulla pikkuporvarialumniensa puolustamaksi valtamedioissa.
Kirjoittaja on katkeroitunut pikkuvanhus, joka haluaisi lukea Jylkkäriä vielä vanhempana puheenjohtaessaan jonkinlaisen säätiön hallitusta.