Yhteisöllisyys mielletään helposti lämpimäksi ja syleileväksi tunteeksi. Se kuvataan jonain, johon mahdut sellaisena kuin olet, ja jossa muut ovat riittävän samankaltaisia. Mutta todellisuudessa yhteisö rakentuu yhtä lailla vastakkainasettelun kuin samankaltaisuuden kautta – tai tarkemmin: se muotoutuu jatkuvassa jännitteessä suhteessa ulkopuoliseen ja erilaiseen. Yhteisö ei ole tasalaatuinen massa. Se on rakenteellinen kyky kantaa eroavaisuuksia yhtäällä ja silti rakentaa jotain yhteistä toisaalla.
Ranskalaisfilosofi Quentin Meillassoux esittää teoksessaan Äärellisyyden jälkeen (2017), että ainoa absoluuttinen tosiasia on luonnonlakien kontingenssi. Kontingenssi voisi tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, että asiat ovat mahdollisia, mutta eivät välttämättömiä – että ne voisivat olla myös toisin. Meidän ei siis tarvitsisi kiihkeästi väittää olevamme oikeassa, vaan voisimme keskittyä tarkastelemaan asioita omasta kokemushorisontistamme käsin. Mitä hanakammin tajuaa, että erimielisyys on avainsana yhteisöllisyyden rakentumisessa, sitä varmemmin kaatuu toisten käsille, vaikka silmät olisivat kiinni.
On syytä tarkastella, mitä ajatteleminen tekee tälle jännitteelle.
Psykologi ja nobelisti Daniel Kahneman on kuvannut ajatteluamme kahtena eri järjestelmänä. Systeemi yksi on nopea ja automaattinen – se toimii ilman tietoista kontrollia. Systeemi kaksi on hidas ja analyyttinen. Se aktivoituu harkintaa ja ongelmanratkaisua edellyttävissä tilanteissa.
Sosiaalisen median aikakaudella yhteisöllisyytemme nojaa usein systeemi ykkösen reaktiivisuuteen. Algoritmit ruokkivat meille tuttua sisältöä. Suljemme lähipiiristämme ulos toisinajattelijat suojellaksemme ”oikeamielisten” joukkoamme. Olemme oppineet osallistumaan nyrkit pystyssä ja kärkevin kommentein kaikkeen, mitä algoritmit työntävät silmiemme eteen. Mutta todellisuus ei ole algoritmi, eivätkä eteemme tulevat tilanteet ehkä vaadikaan aina välitöntä reaktiota. Vieläkin harvemmin tilanteet, jotka reaktioita vaativatkin, ovat ääritilanteita – sellaisia, joissa tuon reaktion olisi järkevää olla kovin vahva.
Olemme oppineet osallistumaan nyrkit pystyssä ja kärkevin kommentein kaikkeen, mitä algoritmit työntävät silmiemme eteen.
Professori emeritus Esa Saarinen on tehnyt vuosikymmenten työn tuodakseen ajattelun taituruuden osaksi suomalaista yhteisöllisyyttä. Saarisen Aalto-yliopistossa vetämillä luentokokonaisuuksilla systeemiälykkyys ja arkinen filosofia kietoutuvat toisiinsa. Siinä missä saksalainen sosiologi Niklas Luhmann näki systeemisen älykkyyden yhteiskunnan suljettuina viestintäprosesseina, Saarinen korostaa vuorovaikutusta ja siltojen rakentamista. Saarisen mukaan juuri eri osien välinen palaute ja vuorovaikutus luovat todellisuutta.
Jos yhteisö eristäytyy vain samanmielisten kuplaksi, se menettää teränsä. Se on vaarassa ajautua henkiseen kuolioon.
Uskonnon puuttuminen siirtää sisäsyntyisen taipumuksen kuulua ja etsiä resonanssia itseään suuremmasta yhteenkuuluvuudesta muihin asioihin. Ehkä seuraan urheilua. Ehkä olemassaoloni muoto tuottaa mahdollisuuden löytää samoin ajattelevien yhteisön. Ehkä rakas harrastukseni, jonka parissa vietän tuntikausia uppoutuneena, on jotain, joka yhdistää minut toisiin samaan asiaan aikaansa käyttäviin.
Sosiologi Émile Durkheim ravisteli aikoinaan uskontokeskustelua nostamalla esille ajatuksen, että sellainen jumaluuden ymmärtäminen, joka perustuu täsmälliseen sanauskollisuuteen, jättää ”syrjään koko joukon ilmeisiä uskonnollisia tosiasioita” (Durkheim, 1980). Systemaattisen teologian professori Mikael Lindfelt Turun yliopistosta puolestaan johdatteli lukijaansa ajattelemaan, että ”Uskonto, jonka aiemmin voi sanoa olleen kattava ja yhteinen tulkintaraami, saa luvan etsiä itselleen uuden määritelmän” (Lindfelt, 2006). Vastaavia poimintoja voi kukin etsiä ja esittää perusteluina omille näkemyksilleen. Ja sitä me ihmiset teemme, ja vahvistusharhan voimin ajatuksiamme tukee kaikki arvokkaana kokemamme ajattelutyö, tieteellinen tai ei. Vahvistusharha tarkoittaa, että minkä tahansa valikoitua totuuttamme tukevan on oltava automaattisesti totta, ja kaikki siitä poikkeava epätotta.
Ehkä olemassaoloni muoto tuottaa mahdollisuuden löytää samoin ajattelevien yhteisön.
Janne Seppänen ja Esa Väliverronen käsittelevät teoksessaan Mediayhteiskunta (2012) kuviteltujen yhteisöjen käsitettä. Moderni viestintäympäristö luo illuusion yhtenäisyydestä, mutta samalla se kärjistää konflikteja. Esimerkiksi kysymys seksuaalivähemmistöjen oikeuksista muuttuu sosiaalisessa mediassa usein abstraktiksi periaatetaisteluksi. Siinä ajatteleva ihminen yrittää määritellä toisen olemassaolon oikeutusta omien uskomustensa kautta.
Olemme suomalaisia. Meitä on eri värisiä, kokoisia, hajuisia, ylipäätään eri tavoin rakennettuja. Mutta ainakin olemme suomalaisia – huolimatta siitä, koemmeko olevamme tai haluammeko olla, ja huolimatta siitä, haluammeko antaa näitä oikeuksia muille.
Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa aiheesta osuvasti: ”Psykologian näkökulmasta kansanluonne tarkoittaisi sitä, miten pitkälle kulttuuri pystyy tekemään alun perin erilaisista ihmisistä samanlaisia” (Keltikangas-Järvinen, 2010). Ja toisaalta: ”Sellaiset arvot kuin yhteisesti sovitut käyttäytymissäännöt, hienotunteisuus, toisen ihmisen arvostaminen ja vakaumuksen kunnioittaminen häviävät yksilönvapauden tieltä.” Sananvapauden nimissä toista saa kohdella miten haluaa, sanoa tästä mitä tahansa, kirjoittaa niin terävästi kuin osaa ja niin ilkeästi kuin sanoja löytää.
Tätä lehteä lukeva on hyvin todennäköisesti opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Joskus jopa tällainen yhteisöllisyyttä kuvaava nimitys riittää voimia yhdistäviin yhteisponnistuksiin. Joku päättäjä jossain haastattelussa kertoo opintotukea leikattavan ja yllättäen yhteinen ajatus on, että se ei ole oikein.
Uskotko, että jossakin on lauma ihmisiä, jotka jakavat kaikki uskomuksesi – ja joiden kanssa ei mistään tarvitse koskaan kinastella? Saatko myös mieleesi helposti kaikenlaisia paskiaisia, joiden mielipiteet ovat vääriä? Oletko varma, että olet oikeassa? Itseään voi haastaa tarkastellakseen uskomuksiaan, ja joskus lopputulos voi olla hedelmällisempi kuin koskaan aikaisemmin, kuin varkain. Ei tarvitse olla argumentaatioteorian asiantuntija ymmärtääkseen, että hyvä keskustelu vaatii säännöt. Kaikista rämäpäisinkin sääntörikkuri on rämäpäisimmillään vain silloin, kun on säännöt, jotka tuntee hyvin.
Käydään läpi systeemiälykäs kohtaaminen kuvitteellisen esimerkin kautta. Ensimmäinen kuviteltu henkilömme on harras kristitty ja vanhoillinen konservatiivi. Toinen taas ateisti, vapaaksi ajattelijaksi profiloituva, vihreän siirtymän ja kestävän kehityksen puolestapuhuja. Nämä kaksi voivat kohdata esimerkissä kahdessa paikassa: joko virtuaalisesti, vaikkapa sosiaalisessa mediassa julkaistun uutisen kommenteissa, tai fyysisesti, esimerkiksi paikallisen sählyjoukkueen treeneissä. Virtuaalisesti keskustelu on reaktiivista, nopeaa ja hyökkäävää. Sählyjoukkueessa viestintä taas vaatii vaivannäköä ja todellista kohtaamista, ja puheenaiheet väkisinkin lähtevät yhdistävästä tekijästä, tässä tapauksessa sählystä.
Joku päättäjä jossain haastattelussa kertoo opintotukea leikattavan ja yllättäen yhteinen ajatus on, että se ei ole oikein.
Verkkokommenteissa he eivät koskaan tapaa. He vastaavat toisilleen näennäisesti, mutta puhuvat toistensa ohi. Konservatiivi näkee vapaassa ajattelijassa kaiken sen, mikä uhkaa hänen arvojaan. Vapaa ajattelija näkee konservatiivissa kaiken sen, mikä uhkaa hänen arvojaan. Kumpikin on oikeassa omassa kuplassaan, ja todellisuudessa mitään keskustelua ei pääse syntymään.
Fyysisesti kohdatessaan yhteisen mielenkiinnon äärellä he joutuvat pelaamaan samaan suuntaan. Ensin vaihdetaan muutama sana pelistrategiasta. Pelitauolla puhutaan säästä. Pelin aikana huudetaan yhdessä tuomarille, joka ei osaa sääntöjä. Kukaan ei kysy syntyikö maailma seitsemässä päivässä vai satojen miljoonien vuosien aikana. Sähly on sählyä, peli on yhteinen. Ja kun riittävän monta kertaa on jaettu sama pukuhuone, alkaa olla vaikea vältellä puhumasta muustakin. Yhteinen lähtökohta ei poista erimielisyyksiä. Mutta se tarjoaa paikan, jossa erimielisyydet eivät heti muutu taisteluksi.
Reaktiivinen, systeemi yhden ohjaama viestintä ei ylläpidä yhteisöjä – se rikkoo niitä. Tarvitsemme reflektiivistä, hidasta ajattelua ymmärtääksemme, että yhteisön arvo ei ole sen tasalaatuisuudessa, vaan sen kyvyssä kestää sisäistä erilaisuutta. Negatiivisuus ja ulossulkeminen eivät muutu positiiviseksi voimaksi, vaikka kuinka haluaisimme.
Emme ole samaa mieltä mistään, emmekä ehkä ole koskaan tulevaisuudessakaan. Kun riittävän monesta asiasta on samaa mieltä, aina tulee vastaan jotain, joka rikkoo kuplan. Tämä on hyvä. Se tarkoittaa, että yhteisö elää. Se tarkoittaa, että me elämme.
Sortuakseni jossain määrin nykyaikaiseen eetoskeskeisyyteen, jota osittain on aihettakin kritisoida, mutta välttyäkseni enemmältä pätemiseltä: yhteisöllisyys tarvitsee aktiivista altistumista erimielisyydelle. Yhteisen vihollisen sijasta ajattelun ajatteleminen – halu ymmärtää tai ainakin hyväksyä lähtökohtaistakin erimielisyyttä – on avainasemassa. Kun kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, voidaan keskittyä jonkin yhteisen rakentamiseen.
Todellinen yhteisöllisyys vaatii tilaa, jossa voimme kohdata ihmisinä ilman välitöntä tarvetta arvottaa toisen koko olemassaoloa. Jos pystymme mukeltamaan arkista näkkileipää yhdessä, on todennäköisempää, että voimme lopulta puhua myös niistä vaikeista asioista, jotka meitä erottavat.
Yhteisö on vahvimmillaan silloin, kun se uskaltaa altistua erimielisyydelle ja silti pitää keskusteluyhteyttä yllä. Kambrikauden lajiräjähdyksen jälkeisten satojen miljoonien vuosien kokemuksella tietoisuuden rakentamisesta tämä lienee vähintä, mitä voimme toisiltamme odottaa. ▬
Kirjoittaja liputtaa todellisten, kuuntelevien keskustelujen puolesta.